perjantai 19. elokuuta 2016

Ja sitten se Kebnekaise..

Lofoottien lumon jälkeen matka jatkui kohti Ruotsin korkeinta huippua, Kebnekaisea (n.2100m). Kuten viime postauksessa kerroinkin, buukkasimme Kiirunasta extempore yhdeksi yöksi hotellihuoneen, joka oli erittäin hyvä ratkaisu juuri sinä sateisena ja koleana yönä. Pääsimme reissulla ensi kertaa suihkuun ja pehmeään sänkyyn, joka maistui retkielämän jälkeen erittäin makoisalta. Runsaan hotelliaamiaisen jälkeen myös pötköttelimme rauhassa puolillepäivin ennen kuin lähdimme suuntaamaan kohti Nikkaluoktaa, josta lähtee patikointireitti kohti Kebnekaisen tunturiasemaa. Hotellissa saimme vähän virkistyä ennen muutaman päivän vaellusta. Harkitsimme toki sitäkin vaihtoehtoa, että olisimme lähteneet suoraan suomeen, mutta kaipa meissä molemmissa jokin sissisielu asuu ja päätimme valloittaa Ruotsin korkeimman kukkulan säässä kuin säässä. Tästä touhusta tulikin enemmän sellainen "äkkiä nyt sinne huipulle ja takaisin". 

Kebnekaisen huiputus nyt ei kuitenkaan ihan kiireen vilkkaa onnistu, koska lähin paikka minne pääsee autolla sijaitsee noin 20 kilometrin päässä, Nikkaluoktassa. Siinäpä oli ensimmäinen taivallus kohti tunturiasemaa, jonka lähettyville pystytimme teltan ja toivoimme nukkuvan sikeät yöunet ennen seuraavan päivän huiputusta. Onneksi patikkamatka Nikkaluoktaan sujui sateettomassa säässä ja siitäkin osasi olla kiitollinen. Viime päivinä säät olivat olleet nimittäin kovin sateiset, ja meidän huiputuspäivällekään ei aurinkoa ollut luvannut. Katsoimme kuitenkin säätiedotusta sen verran, että iltapäivästä oli luvassa jo sateita, joten koetimme lähteä mahdollisimman varhain, jotta huipulle päästäisiin kastumatta. Sää oli aamusta varsin lupaava, ja jokunen auringon pilkahduskin näkyi, mutta matkan edetessä sää vaihtui ja saimme kulkea puolet matkassa sumuisessa säässä. Onneksi ei kuitenkaan satanut. Viime käyntiini verrattuna oli reittiä tehty selkeämmäksi kulkea ja reitillä oli nähtävissä jopa polku. Silloin kolme vuotta sitten ei tämän kaltaista polkua ollut näkyvissä vaan huolellisesti sai tiirailla punaisia täpliä kivikossa. Tämä polun näkeminen toi turvaa edetä myös sumuisessa säässä. Toki sellaisen järjen pidimme mielesssä, että jos sääolosuhde muuttuu vaaralliseksi tai näkyvyys heikkenee erittäin voimakkaasti, käännymme takaisin ja jätämme huiputuksen seuraavan kertaan. Sissisielutkin ymmärtävät ettei korkeuksissa kannata leikkiä sääolosuhteilla, vaan järki mukana matkassa kaiken aikaa. Sumusta huolimatta reitin näki kuitenkin selkeästi, joten sen puoleen ei ollut syytä huoleen.



Kebnekaisen tunturiasemalta on huipulle noin 9 kilometriä, josta suurin osa on nousua. Koska sää ei ollut mitenkään imarteleva, päätimme tarpoa aikalailla suorilla huipulle. Välillä toki otettiin vähän energiaa ja lepuuteltiin jalkoja nousujohdanteisessa maastossa. Minulle tuli monia muistoja mieleen kolmen vuoden takaisesta reissustamme ja harmittelin kyllä Jaanan puolesta, että hän missasi ne maisemat. Tämä sumussa tarpominen meni vain oikeastaan urheilusuoritukseksi. Onneksi kuitenkin se hetki, kun näin sen lumihuippuisen laen, tuli hurjan hyvä fiilis ja pistimme töppöstä toisen eteen entistä tiiviimmin. Huipulle sai tarpoa lumessa ihan kunnolla ja oli hieno hetki fiilistellä Ruotsin korkeimmalla huipulla. Tällä kertaa tosin ei pelottanut laisinkaan niin paljon kuin viimeeksi, koska ei nähnyt missä oli. Saattoi tuuletella jopa kädet ilmassa, kun viimeeksi vain vaivoin uskalsi nostaa toisen käden ilmaan. Järki kuitenkin muistutti, että tismalleen samat jyrkät pudotukset ovat molemmin puolin, vaikka mitään ei näekään. Meillä meni noin neljä tuntia huipulle kipuamiseen.


Jatkoimme huiputuksen jälkeen hiukkasen pidemmälle tauolle huipun alla sijaitsevaan mökkiin. Söimme evästä, jonka jälkeen jatkoimme paluumatkaamme. Tässä vaiheessa alkoi olla ihan hyvä fiilis, kun muut olivat vielä matkalle huipulle meidän lasketellessamme jo alas. Aika pian huiputuksen jälkeen sää myös muuttui sateiseksi, joten saimme olla tyytyväisiä että pääsimme edes puolet matkasta kuivissa olosuhteissa. Kebnekaisen reitti on varsin kivinen ja osa kivistä aika hasardeja, ja sepä aiheuttikin sen, että yksi kivi lennähti jalkani alta erittäin jyrkässä rinteessä ja kaaduin. Sen seurauksena heitin myös kuperkeikan. Muistan vain pyöristäneeni selkää ja laitoin leuan rintaan, jotta en vaan päätä löisi. Ehdin myös miettiä, että mitenhän kauan täällä pyörähdellään alaspäin. Luojan kiitos en mennyt kuperkeikkaa koko rinnettä alas, vaan yksi pyörähdys riitti. Varoen nousin ylös ja pyysin Jaanaa katsomaan, ettei mistään tule verta. En satuttanut itseäni lainkaan. Kyllä taatusti oli enkelit varjelemassa, kun siinä kivikasan keskellä ei tullut edes pienintä naarmua. Huh. 

Matka alaspäin eteni hissukseen, mutta sade teki kivikossa kulkemisesta vielä vähän arveluttavampaa - eritoten tuon kaatumisen jälkeen. Mutta eipä meillä ollut kiire mihinkään, joten rauhakseltaan edettiin. Lopulta näimme laakson, jossa tunturiasema sijaitsee ja alkoi olla helpotuksen tunteita siitä, että pian tämä huiputuspuserrus on ohi ja pääsemme vaihtamaan kuivaa ylle ja syömään. Matkaan meni meillä vähän reilut 7,5 tuntia joka tarkoitti kyllä varsin ripeää etenemistahtia ja sen kyllä tunsi kropassa väsymyksenä.  Hengailimme vain tunturiasemalla ja odottelimme, että kello olisi jotakuinkin ilta, jotta voisimme mennä nukkumaan. Päädyimme sitten unille ruotsin aikaa jo seitsemältä, suomen aikaa siis kahdeksalta, joka on jo ihan hyvä nukkumaanmenoaika. ;)  Huiputuksen jälkeen uni maistui. Aamupuurojen jälkeen oli sitten vuoro pakata kamppeet kasaan ja lähteä takaisin tallustelemaan kohti Nikkaluoktaa. Paluumatkalla sää oli onneksi suosiollinen, ja päätimme tällä kertaa jopa ihan retkeillä ja pidimme kunnon evästaukojakin matkan varrella. Reitillehän oli rakennettu myös uusi hieno kahvila, jossa pistäydyin ostamassa myös kupposen kuumaa kahvia, joka oli erittäin luksusta! Saapuessamme Nikkaluoktaan tuli sitten ne parhaat endorfiinipöllyt. Tehtiin se. Noin 60 kilsan vaellus, ja kebnen huiputus! Jes.




Ajelimme Nikkaluoktasta Ouluun ystävämme luokse yöksi, ja jälleen kerran ne perusasiat: lämmin suihku, sänky ja herkullinen pizzaillallinen oli todellista viiden tähden palvelua! Kiitos M vieraanvaraisuudestasi. <3

Roadtrip päättyi Lofoottien lumon jälkeen sumuiseen sissivaellukseen Kebnekaisen tuntureilla. Todella huikea viikko, jonka jälkeen mieli oli varsin virkistynyt ja kroppa väsynyt. Senpä vuoksi on tätä viimeistä viikkoa vieteltykin rentoillen ja antaen kropalle lepoa viime viikon kokonaisrasituksen jälkeen. Onpa ollutkin ihanaa nukkua pitkiä yöunia, lukea kirjaa, käydä puolukassa ja tavata ystäviä kahvikupposen ääressä. Kyllä on nyt akut ladattu arjen aloitusta varten, ja alkaa olla syksyyn jo täysin valmis. 

Tässä lopussa fiilistelen kyllä muutamalla kuvalla kolmen vuoden takaista Kebnekaisen reissua,  jotta näettä mitä sieltä olisi voinut nähdä.. ja miksi Kebnen huipulle kannattaa kyllä lähteä, vaikka meidän tämä reissu menikin sumussa kulkemiseksi. Nyt siellä sumussa tarponeena nousi kyllä syvä kiitollisuus siitä helmisäästä, jolla meitä hellittiin heinäkuussa vuonna 2013. Ai että, näitä on mukava muistella!


Oikein ihanaa viikonloppua ja syksyn tuntuista elokuuta kaikille!

Joko siellä on palattu arkeen, vai onko vielä loppukesän lomailijoita? Oletteko käyneet Kebnekaisella?


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti