sunnuntai 28. elokuuta 2016

Luonnon lumoa

Aivan alkuun valtavan iso kiitos jokaiselle kommentoijalle edelliseen postaukseen. Oli todella ilo kuulla teidän ajatuksianne. Erityisen otettu olin siitä, että kommenteista selkeä näki, että kirjoitustani on luettu ajatuksen kanssa ja se on saanut pohtimaan. Kiitos. <3  Nyt puolestaan aihetta luonnonlumosta ja luonnon kauneudesta..

Eilen oli Suomen luonnon päivä, "Nostamme maljan Suomen luonnolle ja nostamme lipun salkoon" - kerrotaan luonnonpäivien nettisivuilla. Syystäkin. Suomen luonto on valloittavan upea ja ansaitsee kyllä juhlansa. Suomen luonnon päivänä järjestettiin ympäri Suomea erilaisia tapahtumia ja ohjattuja retkiä niin kauniissa kansallispuistoissamme kuin lähipoluillamme. Kuopiossa oli eilen muun muassa ohjattuja luontoretkiä luonnonsuojelualueelle, opastettua sieniretkiä, puuhaamista linnunpönttöjen parissa, melonnan opastusta, retkinuotiota ja nokipannukahvittelua. Mahtavaa! 

Kuten te minua pidempään seuranneet niin blogissa kuin instassakin, olette varmaan pistäneet merkille miten rakastankaan luonnon lumoa. Luonnon monimuotoisuuteen, taivaan värikirjoon, metsän kauneuteen, vuorien ja tuntureiden lumoon tuskin ikinä kyllästyy. Aina se tarjoaa hämmästelyä, ihmettelyä - vuodenajasta ja vuodesta toiseen. Luonto on vaikuttava. Tälläkin viikolla olen hämmästellyt aamuauringon säteitä, ilta-auringon värjäämää taivasta, syksyn värejä ja tähtien tuiketta. Rakastan luontoa, eikä sen parempaa taidetta taida ollakaan kuin hämmästellä luonnon kauneutta.

Eilen tosin luonnonpäivänä tuuli erittäin voimakkaasti, kunnolla myrskysikin. Itseasiassa aloitin tämän postauksen kirjoittamisen eilen, mutta se keskeytyi sähkökatkon takia. Sähköt ja netti pätki yöhön saakka, ja kynttilän tuikkeessa hämmästelimme lauantai-iltaa. Sitä näkyä katsellessa tunsi itsensäkin niin pieneksi. Miten pieni onkaan ihminen. Kunpa me osaisimme kunnioittaa Luojamme kädentekoja, ja pitää huolta meidän ympäristöstämme, jossa saamme nauttia, virvoittua ja levätä.

Näin elokuun viimeisenä viikonloppuna on hyvä myös selailla vielä kesän kauniita kuvia, miettiä tuota ainutlaatuista ajanjaksoa, joka hämmästyttää yöttömine öineen. Palaan tässä lopuksi vielä kesäkuvien tunnelmaan ja fiilistelemään sitä, miten upea kesä meillä olikaan. Näistä kollaaseista jätän pois Norjan ja Ruotsin maisemat (jotka toki oli erittäin valloittavat..), mutta keskitytään nyt Suomen kauneuteen ja suomalaiseen sielunmaisemaan. Eihän näitä kuvia katsellessa voi todeta muuta kuin Kiitos Kesä - Syksy, olen valmis.


Ihanan kesän jälkeen myös syksystä osaa nauttia. Syksyn raikkaus ja värikirjo on tämän ajanjakson parhautta. Syksy on myös aivan parasta aikaa juoksemiseen, ja innostun siitä uudella tavalla lämpimien kesäpäivien jälkeen. Suunnittelin viime perjantaina juoksevani vetotreenin, mutta kirkas auringonpaiste sai minut toisiin ajatuksiin ja juoksin pitkän lenkin (25km) syksyn raikkaudesta nauttien. Mutta katsokaapa missä maisemissa ja säässä - aurinkoenergialla askel kulki!


Eilen myrskysi, tänään puolestaan paistaa jälleen. Kävi toteen muumipapan ajatus, "myrskyn jälkeen tulee auringonnousu.". Ehkäpä tämä hyvä vertauskuva myös elämän myrskyjen keskelle. <3 Tästä aamusta teki speciaalia myös se, kun sain aamulenkkeillä Karoliinan kanssa, joka oli pistäytymässä savon sydämessä. Ihana sunnuntai-aamun aloitus.<3


Mitä ihaninta syksyä kaikille! Nautitaan tästäkin vuodenajasta! 

Olitko kuullut Suomen luonnon päivästä? Mitä ajatuksia syksystä tai muutoin luonnon lumoudesta?

tiistai 23. elokuuta 2016

Juoksun tavoitteellisuudesta

Olen viime aikoina pohtinut juoksun tavoitteita, ja eilen Candy on the Run - blogin Karoliinan julkaisema postaus "juoksua eri elämänvaiheissa" ja lopussa ollut kysymys "Missä elämänvaiheessa sinä menet juoksun suhteen juuri nyt?-kirvoitti mieleen lukuisia ajatuksia. Olen juossut jo varsin pitkään, peruskuntoni ja eritoten kestävyys on kova, ja jaksan juosta pitkiä matkoja suht reippaallakin vauhdilla. Toisaalta rakastan myös rauhallisia lenkkejä, mutta harvoin vauhtini on päälle 6min/km, paitsi tietysti poluilla. Perusvauhtini lenkeillä ("pystyn puhumaan") heiluu vitosen tuntumassa, ja lyhyimmät lenkit menee noin 4.30-4.45:n vauhdilla, ainakin viime keväänä. Olen juossut kilometrin vetoja nelosen tuntumassa. Ennätykseni puolimaratonin mittaisella matkalla on (oma juoksu) 1.39 ja virallisesti 1:43. Tällä hetkellä elämäntilanteeni ja juoksukuntoni olisi varmaan siis sellainen, että voisin havitella yhä nopeampia juoksuja ja kehittyä juoksijana yhä enemmän, jos panostaisin jopa harjoitusohjelmaan. Mutta sitten seuraa iso kysymys, jota niin kovasti pohdin: MIKSI?

Tällä hetkellä juoksu on minulle rentoa, ja paras harrastus. Tuo selkeästi valtavaa mielihyvää - niin henkisesti kuin fyysisestikin. Lenkit virkistävät ja voimistavat. En suunnittele juuri lenkkien vauhteja etukäteen, menen hyvin paljon fiiliksen mukaan. Suhteutan harjoituksen aina viikon kokonaiskuormitukseen, jossa huomioin työn haastavuuden, palautumisen, unet jne. Tiedän että kehittyäkseen tulisi olla suunnitelmallisuutta, vaihtelevuutta ja monimuotoisuutta, mutta entä jos haluaakin vain nauttia ulkoilmasta ja askelten töminästä jalkojen alla, sekä erityisesti niistä maisemista mitä ympärillä on. En ajattele juoksujani niinkään treeninä vaan virkistyskeinona, joka minulle ehdottamasti on liikkuminen ja erityisesti juoksu. Ei ole vielä tullut muuta lajia vastaan, mikä saisi sellaisen hyvänolontunteen, mitä minä juostessa saan. 



Ehkä osittain siis pelkään, että menettäisin tämän tunteen. Palon juoksuun, jos asettaisin itselleni tavoitteita lisää. Tiedän, että ihmisen mieli on katala. Sitä haluaa aina vähän enemmän, vähän lisää. Voi olla että ennätyksen juostuaan, olisi jo seuraava mieli - pääsisikö vielä kovempaa ja kovempaa. Menisikö joskus se nautinto, jota nyt koen. Voi olla siis, että pelkään asettaa itselleni tavoitteita.. Ehkä pelkään pettymystä, en sitä kiellä. Mutta erityisesti pelkään sitä, etten osaisikaan olla tyytyväinen siihen mikä olen juuri nyt, vaan mieleni haahuilisi koko ajan jossain muualla kuin tässä hetkessä. 

Tottakai välillä haluaisin juosta niin kovaa kuin ikinä pääsen, testata äärirajoja, mutta siinä hetkessä mieli täytyy olla myös mukana. Ehkä jonain päivänä, tai jopa tänä syksynäkin asetun viivalle sillä ajatuksella "niin kovaa kuin ikinä" , mutta se fiilis ehkä tulee sitten..jos on tullakseen. Mutta kyllä minulla tiettyjä haaveita on, esim. juosta uudestaan maratonin mittainen matka, ja sen ehkä vielä tämän vuoden puolella toteutankin, siten että lähden kotiovelta. Olen ehkä tosi outo, mutta en ole koskaan saanut draivia toisista ihmisistä tai numerolapuista rinnassa.  Nautin yksinäisyydestä. Nautin siitä, että saan juosta yksin hiljaisuudessa, koska se on minun oma hetkeni. 


 Kesän yksi hienoimmista juoksukokemukseni oli Kolin poluilla, juoksin Herajärven kierroksen 36 kilometrin matkan, ihan yksin. Omien ajatukseni ja tunteineni kanssa, eikä niitä päässyt siellä metsässä karkuun.. Ehkä olen enemmän pitkän matkan juoksija, joka tykkää juosta enemmän pitkään kuin kovaa. Pitkän liikuntasuorituksen aikana, oli kyse sitten juoksusta taikka vaikka patikoimisesta sitä tulee hämmästeltyä mihin kroppa pystyykään. Miten vahva sitä osaakaan olla, ja miten jaksamista löytyy paljon enemmän kuin koskaan kuvittelikaan. Ja miten kiitollinen siitä onkaan. Terveys, hyvä kunto, vahvat jalat on isoja kiitosaiheita, joiden merkitystä ei tulisi vähätellä. Terveys kun ei koskaan ole itsestäänselvyys. 


Näillä ajatuksilla haluan toivottaa kaikille juoksun iloa! Toki tsemppaan teitä jokaista omia juoksutavoitteitakin kohden, mutta erityisesti toivon, että osaat nauttia myös tästä hetkestä, olla tyytyväinen siihen, mitä nyt olet. Ehkä uin vastavirtaan, mutta en allekirjoita ajatusta:  "tyytyväisyys tappaa kehityksen". Minun mielestäni tyytyväisyys ja onnellisuus omaan itseensä saa nauttimaan juoksusta ja iloitsemaan askeleen keveydestä. Se antaa myös uskallusta haastaa itseään pidemmille matkoille, haastavimpiin maastoihin ja se myös kehittää huomaamatta. Ainakin näin minun kohdallani on tehnyt. Ja parasta kaikessa, olen nauttinut oikeasti joka juoksuaskeleesta, jopa niinkin paljon, että Kolilla se juoksun tuoma hyvä olo sai minut itkemään.


Oikein tunnelmallista syksyä ja juoksun iloa kaikille! 

Olisi erittäin ilo kuulla teidän ajatuksia juoksun tavoitteellisuudesta.. Jos postaus herätti ajatuksia "puolesta tai vastaan" niin kirjoita ihmeessä kommenttia.
Miksi sinä juokset?

perjantai 19. elokuuta 2016

Ja sitten se Kebnekaise..

Lofoottien lumon jälkeen matka jatkui kohti Ruotsin korkeinta huippua, Kebnekaisea (n.2100m). Kuten viime postauksessa kerroinkin, buukkasimme Kiirunasta extempore yhdeksi yöksi hotellihuoneen, joka oli erittäin hyvä ratkaisu juuri sinä sateisena ja koleana yönä. Pääsimme reissulla ensi kertaa suihkuun ja pehmeään sänkyyn, joka maistui retkielämän jälkeen erittäin makoisalta. Runsaan hotelliaamiaisen jälkeen myös pötköttelimme rauhassa puolillepäivin ennen kuin lähdimme suuntaamaan kohti Nikkaluoktaa, josta lähtee patikointireitti kohti Kebnekaisen tunturiasemaa. Hotellissa saimme vähän virkistyä ennen muutaman päivän vaellusta. Harkitsimme toki sitäkin vaihtoehtoa, että olisimme lähteneet suoraan suomeen, mutta kaipa meissä molemmissa jokin sissisielu asuu ja päätimme valloittaa Ruotsin korkeimman kukkulan säässä kuin säässä. Tästä touhusta tulikin enemmän sellainen "äkkiä nyt sinne huipulle ja takaisin". 

Kebnekaisen huiputus nyt ei kuitenkaan ihan kiireen vilkkaa onnistu, koska lähin paikka minne pääsee autolla sijaitsee noin 20 kilometrin päässä, Nikkaluoktassa. Siinäpä oli ensimmäinen taivallus kohti tunturiasemaa, jonka lähettyville pystytimme teltan ja toivoimme nukkuvan sikeät yöunet ennen seuraavan päivän huiputusta. Onneksi patikkamatka Nikkaluoktaan sujui sateettomassa säässä ja siitäkin osasi olla kiitollinen. Viime päivinä säät olivat olleet nimittäin kovin sateiset, ja meidän huiputuspäivällekään ei aurinkoa ollut luvannut. Katsoimme kuitenkin säätiedotusta sen verran, että iltapäivästä oli luvassa jo sateita, joten koetimme lähteä mahdollisimman varhain, jotta huipulle päästäisiin kastumatta. Sää oli aamusta varsin lupaava, ja jokunen auringon pilkahduskin näkyi, mutta matkan edetessä sää vaihtui ja saimme kulkea puolet matkassa sumuisessa säässä. Onneksi ei kuitenkaan satanut. Viime käyntiini verrattuna oli reittiä tehty selkeämmäksi kulkea ja reitillä oli nähtävissä jopa polku. Silloin kolme vuotta sitten ei tämän kaltaista polkua ollut näkyvissä vaan huolellisesti sai tiirailla punaisia täpliä kivikossa. Tämä polun näkeminen toi turvaa edetä myös sumuisessa säässä. Toki sellaisen järjen pidimme mielesssä, että jos sääolosuhde muuttuu vaaralliseksi tai näkyvyys heikkenee erittäin voimakkaasti, käännymme takaisin ja jätämme huiputuksen seuraavan kertaan. Sissisielutkin ymmärtävät ettei korkeuksissa kannata leikkiä sääolosuhteilla, vaan järki mukana matkassa kaiken aikaa. Sumusta huolimatta reitin näki kuitenkin selkeästi, joten sen puoleen ei ollut syytä huoleen.



Kebnekaisen tunturiasemalta on huipulle noin 9 kilometriä, josta suurin osa on nousua. Koska sää ei ollut mitenkään imarteleva, päätimme tarpoa aikalailla suorilla huipulle. Välillä toki otettiin vähän energiaa ja lepuuteltiin jalkoja nousujohdanteisessa maastossa. Minulle tuli monia muistoja mieleen kolmen vuoden takaisesta reissustamme ja harmittelin kyllä Jaanan puolesta, että hän missasi ne maisemat. Tämä sumussa tarpominen meni vain oikeastaan urheilusuoritukseksi. Onneksi kuitenkin se hetki, kun näin sen lumihuippuisen laen, tuli hurjan hyvä fiilis ja pistimme töppöstä toisen eteen entistä tiiviimmin. Huipulle sai tarpoa lumessa ihan kunnolla ja oli hieno hetki fiilistellä Ruotsin korkeimmalla huipulla. Tällä kertaa tosin ei pelottanut laisinkaan niin paljon kuin viimeeksi, koska ei nähnyt missä oli. Saattoi tuuletella jopa kädet ilmassa, kun viimeeksi vain vaivoin uskalsi nostaa toisen käden ilmaan. Järki kuitenkin muistutti, että tismalleen samat jyrkät pudotukset ovat molemmin puolin, vaikka mitään ei näekään. Meillä meni noin neljä tuntia huipulle kipuamiseen.


Jatkoimme huiputuksen jälkeen hiukkasen pidemmälle tauolle huipun alla sijaitsevaan mökkiin. Söimme evästä, jonka jälkeen jatkoimme paluumatkaamme. Tässä vaiheessa alkoi olla ihan hyvä fiilis, kun muut olivat vielä matkalle huipulle meidän lasketellessamme jo alas. Aika pian huiputuksen jälkeen sää myös muuttui sateiseksi, joten saimme olla tyytyväisiä että pääsimme edes puolet matkasta kuivissa olosuhteissa. Kebnekaisen reitti on varsin kivinen ja osa kivistä aika hasardeja, ja sepä aiheuttikin sen, että yksi kivi lennähti jalkani alta erittäin jyrkässä rinteessä ja kaaduin. Sen seurauksena heitin myös kuperkeikan. Muistan vain pyöristäneeni selkää ja laitoin leuan rintaan, jotta en vaan päätä löisi. Ehdin myös miettiä, että mitenhän kauan täällä pyörähdellään alaspäin. Luojan kiitos en mennyt kuperkeikkaa koko rinnettä alas, vaan yksi pyörähdys riitti. Varoen nousin ylös ja pyysin Jaanaa katsomaan, ettei mistään tule verta. En satuttanut itseäni lainkaan. Kyllä taatusti oli enkelit varjelemassa, kun siinä kivikasan keskellä ei tullut edes pienintä naarmua. Huh. 

Matka alaspäin eteni hissukseen, mutta sade teki kivikossa kulkemisesta vielä vähän arveluttavampaa - eritoten tuon kaatumisen jälkeen. Mutta eipä meillä ollut kiire mihinkään, joten rauhakseltaan edettiin. Lopulta näimme laakson, jossa tunturiasema sijaitsee ja alkoi olla helpotuksen tunteita siitä, että pian tämä huiputuspuserrus on ohi ja pääsemme vaihtamaan kuivaa ylle ja syömään. Matkaan meni meillä vähän reilut 7,5 tuntia joka tarkoitti kyllä varsin ripeää etenemistahtia ja sen kyllä tunsi kropassa väsymyksenä.  Hengailimme vain tunturiasemalla ja odottelimme, että kello olisi jotakuinkin ilta, jotta voisimme mennä nukkumaan. Päädyimme sitten unille ruotsin aikaa jo seitsemältä, suomen aikaa siis kahdeksalta, joka on jo ihan hyvä nukkumaanmenoaika. ;)  Huiputuksen jälkeen uni maistui. Aamupuurojen jälkeen oli sitten vuoro pakata kamppeet kasaan ja lähteä takaisin tallustelemaan kohti Nikkaluoktaa. Paluumatkalla sää oli onneksi suosiollinen, ja päätimme tällä kertaa jopa ihan retkeillä ja pidimme kunnon evästaukojakin matkan varrella. Reitillehän oli rakennettu myös uusi hieno kahvila, jossa pistäydyin ostamassa myös kupposen kuumaa kahvia, joka oli erittäin luksusta! Saapuessamme Nikkaluoktaan tuli sitten ne parhaat endorfiinipöllyt. Tehtiin se. Noin 60 kilsan vaellus, ja kebnen huiputus! Jes.




Ajelimme Nikkaluoktasta Ouluun ystävämme luokse yöksi, ja jälleen kerran ne perusasiat: lämmin suihku, sänky ja herkullinen pizzaillallinen oli todellista viiden tähden palvelua! Kiitos M vieraanvaraisuudestasi. <3

Roadtrip päättyi Lofoottien lumon jälkeen sumuiseen sissivaellukseen Kebnekaisen tuntureilla. Todella huikea viikko, jonka jälkeen mieli oli varsin virkistynyt ja kroppa väsynyt. Senpä vuoksi on tätä viimeistä viikkoa vieteltykin rentoillen ja antaen kropalle lepoa viime viikon kokonaisrasituksen jälkeen. Onpa ollutkin ihanaa nukkua pitkiä yöunia, lukea kirjaa, käydä puolukassa ja tavata ystäviä kahvikupposen ääressä. Kyllä on nyt akut ladattu arjen aloitusta varten, ja alkaa olla syksyyn jo täysin valmis. 

Tässä lopussa fiilistelen kyllä muutamalla kuvalla kolmen vuoden takaista Kebnekaisen reissua,  jotta näettä mitä sieltä olisi voinut nähdä.. ja miksi Kebnen huipulle kannattaa kyllä lähteä, vaikka meidän tämä reissu menikin sumussa kulkemiseksi. Nyt siellä sumussa tarponeena nousi kyllä syvä kiitollisuus siitä helmisäästä, jolla meitä hellittiin heinäkuussa vuonna 2013. Ai että, näitä on mukava muistella!


Oikein ihanaa viikonloppua ja syksyn tuntuista elokuuta kaikille!

Joko siellä on palattu arkeen, vai onko vielä loppukesän lomailijoita? Oletteko käyneet Kebnekaisella?