perjantai 21. huhtikuuta 2017

Millä mielin HCR:lle?

Puolitoista viikkoa vappuun. Kolme viikkoa Helsinki City Runiin*. Reilu kuukausi kesäloman alkuun. Whaaat. Mihin aika lentää? Kaamosaika selätetty, vuodenvaihde vietetty, talvi ohitettu ja kevättalvi ollut jo pitkään parhaimmillaan. Lämpimät kevätpäivät ovat antaneet vielä odottaa itseään, ja ehkä siitä syystä pian alkava KESÄ tulee kuin varkain. Noooh, en suinkaan valita, mutta tänä vuonna on toden totta tuntunut, että aika on hurahtanut kuin siivillä. Tuntuuko muista siltä?

Ehkä osasyynä on se, että toukokuun puolivälissä juostava Helsinki City Run lähestyy kovaa. Ajattelin hetkeksi pysähtyä miettimään, että millä mielin nyt mennään. Viime vuoden puolella asetin itselleni tavoitteen puolimaratonille: Pinkoa niin kovaa kuin jaloistaan pääsee ja tavoitella ennätystä, ja jopa 1:40 alitusta. Rehellisesti, tuo tavoite kyllä nyt hirvittää. Viime vuoden puolella ajattelin, että onhan siinä aikaa treenata ja valmistautua huolella. Olisihan aikaa ollut, mutta fiilis-Satu, kuriton likka nakkasi juoksusuunnitelmansa nurkkaan jo varhaisessa vaiheessa ja päätyi nauttimaan hiihtolumoissaan keväthangista. Juoksuohjelmassahan oli niitä vk-treenejä ja puolimaratonille valmistavia treenejä. Ja kyllähän niitä jokunen on tehtykin, mutta ei ehkä siten, että olisin huolella valmistautunut juoksemaan niiiin kovaa, mitä ennätyksen tavoittelu edellyttäisi.

Vaikka asettamani tavoite vähän hirvittääkin, en kyllä silti kadu, että olen hiihdellyt niin paljon. Uskon, että pitkien lenkkien hyöty tulee näkymään ehkä sitten syksyllä haaveilemallani ultramaratonilla. Kestävyyskunnosta en siis lainkaan ole huolissani. Mutta riittääkö vauhti, sitä tässä vähän uumoilen. Jotta saavuttaisin tavoitteeni, juoksuvauhdin tulisi pysyä 4:40min/km-vauhdissa. Huomioiden sitten myös juomatauot ja mahdolliset ruuhkan aiheuttamat jumitukset.  Huhhuh, sanon minä! 


kuvat Espanjasta

Noh, tavoite on asetettu. Sitä kohti mennään. Kai joskus tavoite on hyvä asettaa sellaiseksi, ettei ole lainkaan varma siitä, että sen saavuttaa. Jos ei nyt tällä kertaa, niin jonain päivänä. Olen ihan riittävästi mennyt jo sillä mukavuusalueella ja juossut puolimaratoneja siten, että tuntuu hyvältä. Nyt on aika astua epämukavuusalueelle. Tämä edellyttää myös erilaista psyykkista valmistautumista. Olen tsempannut itseäni lukiessani muiden blogitekstejä, ja esimerkiksi Endorphinist-blogin Lauran HUIKEAA ennätysjuoksuaan ja sieltä löytämääni Steve Prefontainen sanoja "The only good race pace is suicide pace and today looks like a good day to die."

Tämän vuoden puolella on takana paljon kestävyystreeniä, erilaisia kokonaisvaltaisia lajeja, hiihtoa, ryhmäliikuntajumppia, salitreeniä, sauvakävelyä ja juoksutreenejäkin onneksi viikottain. Olen tehnyt muutamia lyhyempiä vauhtikestävyystreenejä, joissa nopeuttakin nostateltu.. mutta katsotaan millaiseen tulokseen tämä kevään harjoittelu sitten riittää. Vielä on kuitenkin aikaa saada alle muutamia hyviä juoksutreenejä parin viikon aikana. Tarkoituksena olisi saada tuntumaa ja itseluottamusta siihen haviteltuun vauhtiinkin. Mihinkään ylitreenaamiseen ei tietenkään kannata, vaan perustekemisellä eteenpäin. Mutta näillä mennään nyt ja katsotaan mihin se sitten riittää kolmen viikon päästä. :)

Ei siis muuta kuin tsempit kaikille muillekin. Kevättä kohti!
Vuosi sitten toukokuun puolivälissä oli muuten shortsikelit..mitenhän tänä vuonna? :)

toukokuu 2016
toukokuu 2016

Milläs mielin muut tässä vaiheessa kevättä, kun HCR:lle on kolme viikkoa? Jännittääkö jo? Mua ainakin jo jännittää. :)

*HCR-osallistuminen  saatu blogiyhteistyön kautta

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Luonto ja ihmiskohtaamiset puhuttelee / Pääsiäinen Lapissa

Terveisiä Lapin lumosta, erämaan rauhasta, valkoisten hankien loisteesta. Vietimme pääsiäisen Hetassa, tunturien tunnelmassa ja voi miten nautinkaan. Luonto on vain niin häkellyttävän upea, ettei sanat edes riitä kertomaan.. Luonnossa kulkiessa tulee miettineeksi niin paljon asioita, ja luonnon monimuotoisuus puhuttelee. Luonnossa sielu todellakin lepää. 

Vietin aikaa paljon hiihdellen Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa, sillä välin kun miehet olivat kalassa. Olin niiiiin häkeltynyt latujen kunnosta ja niistä maisemista, joissa sain hiihdellä. Tunsin syvää kiitollisuutta siitä, että tammikuussa päätin antaa hiihdolle mahdollisuuden. Ja minkä innostuksen sainkaan ostaessani vapaan tyylin sukset. Ja kyllä kannatti, koska sen myötä talvikin sai ihan uuden merkityksen. Miten upeaan elämykseen hiihtokauteni saikaan nyt päättyä. Hiihtelyyn tunturien tunnelmassa. Hykertelin laduilla onnellisena ja kiitollisena. Voi miten ylpeä olinkaan itsestäni, kun uskalsin laskea alamäkiä, joita kovasti pelkäsin. Voitin suorastaan itseni ja oli kyllä mahtava huomata, että minä alan hallita suksia, eikä sukset minua. ;)  Pieniä asioita joillekin, isoja juttuja minulle. Niin sitä vain rohkeasti mennään kohti uusia haasteita. 

Asetin itselleni myös pienimuotoisen haasteen Suomi 100-juhlavuoden kunniaksi. Mikä olisikaan parempi tapa ylistää Suomen luontoa kuin hiihdon parissa. MM-kisoissa näimme kuinka Suomi syttyy edelleen hiihdosta, ja se yhdistää kaikenikäisiä ihmisiä. Laduillakin iloitsin siitä, miten paljon tapasikaan eri-ikäisiä ja kokoisia ihmisiä. Kaikki mahtuvat samoille laduille, hymy huulilla. Koetin josko voisin hiihtää pääsiäisen aikana sata kilometriä. Kilometri joka vuodelle. Ja se onnistui. Kolme hiihtoa, yhteensä sata kilometriä. Viimeisenä päivänä palauttelin kevyessä maastossa, jääladuilla. Annoin vauhdin viedä ja nautin priimakuntoisista laduista. Kohtasin 25 kilometrin paikkeille iäkkään herrasmiehen, joka sanoi minulle " voi kuinka tuo sinun hiihtosi näyttää kevyeltä, kuin höyhen konsanaan." Voi minkälaisen hymyn hän saikaan huulilleni. Kevyeltä se ei enää nimittäin tuntunut. Tuo kommentti sykäytti, ei tainnut tietääkään. Sain suorastaan siivet selkääni ja kummasti lisää virtaa. Ihana pappa, syvä kiitos. Ei hän tiennyt, että tammikuun alussa olin kohdannut toisenlaisen herran laduilla, joka kommentoi kaatumistani. "näki jo kaukaa, ettet ole hiihtänyt kovin paljoa.." Lienee hänen tarkoitus oli olla kohtelias ja varmasti tarkoitti hyvää, mutta minua tuo kommentti silti satutti. Juuri aloittaneena, innostuksissani sotkeuduin suksiini ja mätkähdin maahan. Siellä romppeita kerätessäni kuitenkin totesin, että "Juu en ole hiihtänyt, mutta minä opettelen..ja minä yritän.." Sanat jäi hieman kalvamaan mieltäni, mutta päätin etten anna moisen lannistaa. Kaatumiset kuuluu asiaan ja kyllä ne sukset aikanaan paikkansa löytää, vaikka meno hessuhopomaiselta näyttääkin. En välitä siitä, mitä muut ajattelevat. Minä ainakin yritän. Ja onneksi yritin. Sillä olen saanut kokea upeita elämyksiä.

Nämä kohtaamiset muistuttivat siitä, miten tarvitsemmekaan rinnalle niitä, jotka tsemppaavat ja kannustavat. Miten kannustavat sanat auttavat. Toisaalta muistuttaa myös siitä, että matkan varrelta löytyy myös niitä lannistajia ja maahan painajia. Niitä, joiden sanat satuttavat. Mutta ei anneta niiden lannistaa tekemistämme. Uskotaan itseemme, uskotaan siihen että sinnikäs työ palkitaan. Oli sitten kyse urheilusta tai elämän muista haasteista. Usko ja luota itseesi. Sinä pystyt. Niin minäkin uskoin siihen, että minä pystyn. Tammikuussa keräilin niitä suksia laduilta ja mätkähdin kerta toisensa jälkeen maahan.. Ja nyt pääsiäisenä hiihdin perjantaina 31 kilometriä erämaaladuilla ja  hieman jo vaihtelevassa maastossa.  Lauantaina 40 kilometriä minulle haastavassa maastossa. Välillä piti tosissaan puhallella ylämäissä (huhuh!) ja sunnuntaina 30 kilometriä kevyttä jäänautiskelua. Suomi 100 vuoden kunniaksi sata kilometriä hiihtoa ja yksi kilometri vielä jo ensi vuodelle. Oodi Suomen luonnolle ja upealle uudelle hiihtoharrastukselle! <3

Yhtä soittoa en tietenkään joka kerta hiihdellyt, sillä tottahan toki laturetkiin evästauot kuuluu.. Autiotupien tunnelma ja loistokkaat maisemat. Ai että. Nautin. Ja myöhemmin vielä odotti miesten kalaruuat. Kyllä sitten illalla posket punaisina, makuupusiin sulloutuneena oli mukava kellahtaa unille erämökin hiljaisuuteen. Taustalla kuului vain tulen ritinä kaminassa. Täydellistä.
Satumainen pääsiäinen. <3


Ja jälleen kerran voi todeta. Kiitos elämä. Kiitos Jumala. Sydän huokuu kiitosta. 
Ihanaa alkanutta viikkoa! Toivottavasti teillä oli ihana pääsiäinen. Tsemppiä haasteisiin, ja vielä kerran. Usko siihen, että sinä pystyt. <3

Mitä mietteitä heräsi? Millaisia pääsiäistunnelmia teillä oli? Hauskaa oli muuten instapäivityksistä huomata, että eteläisessä suomessa on ihan vehreää, kun Lapissa on vielä täydellinen kevättalvi. Kyllä meidän Suomi on vain niiiiin upea.

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Juoksuflow

Välillä juoksu on kivaa, välillä se on superkivaa. Huokuuko rakkaus lajiin heti ensimmäisistä lauseista lähtien? ;)

Viime sunnuntaina heräsin varhain, jotta ehtisin juoksemaan pitkän lenkin ennen säätiedotuksessa luvattua räntäsadetta. Jo kahdeksan maissa sidoin lenkkareita jalkaan ja lähdin juoksemaan rauhalliseen sunnuntaiaamuun. Sää oli harmaa, mutta ilma oli ihanan raikas, happirikas. 

Juoksentelin rauhakseltaan ja mietin elämää. Katselin maisemia ja kuuntelin musiikkia. En ole aikaisemmin kuunnellut musiikkia juostessani, mutta nyt olen huomannut että se onkin aika kivaa. Etenkin näinä harmaina päivinä. Aurinkoisina päivinä riittää musiikiksi lintujen viserrys.

En ole tänä vuonna juossut kovinkaan montaa pitkää lenkkiä. Pitkikset olen viettänyt enemmänkin hiihtobaanoilla. Ja nyt pitkästä aikaa, päätin juosta pari tuntia. Ja voi että, olin aivan unohtanut mitä pitkikset saakaan aikaan. Hykerryttävän hyvän olon. Juoksuflow:n. Sen hetken, kun jalat rullaavat ja mieli virkistyy. Tunnin jälkeen alkoi satamaan lunta. En ennättänyt pakoon räntäsadetta. Mutta juoksun aiheuttamat endorfiinit jylläsivät kehossa, eikä edes märkä räntä vasten kasvoja haitannut.



Ehkä suurin syy hyvään oloon oli kuitenkin kiitollisuus elämästä. Juostessa pohdin paljon asioita, mietin tapahtumia ja kohtaamisia. Ja miten syvä kiitollisuus nousikaan juuri nyt sunnuntaina. Olen terve, minulla on vahvat jalat, pystyn ja kykenen juoksemaan. Mikä etuoikeus. Mikä kiitosaihe. Etenkin kun olin muutamaa päivää aikaisemmin ollut uhkaavassa auto-onnettomuustilanteessa. Hetkessä, kun auto lähti aivan yhtäkkisesti mustalla jäällä vastaantulevien kaistalle. Lopulta aikani seilattuani kaistalta toiselle, auto pysyi kuin pysyikin tiellä, eikä mitään sattunut. Luojan kiitos vastaan ei tullut siinä hetkessä ketään. Miten syvä kiitollisuus sen jälkeen tulikaan. Mitään ei sattunut. Olisi voinut. Olisi voinut sattua todella pahasti, enkä välttämättä olisi tässä nyt tänään juoksemassa ja iloitsemassa elämästä. 

Mutta minä olen. Minä tunnen. Minä liikun. Minä pystyn. Minä kykenen. Miten suuri kiitollisuus. Kiitos elämä. Kiitos Jumala.

Olen toki aikaisemminkin kertonut, miten minulle juoksu on paljon enemmän kuin juoksua. Paljon enemmän kuin kilometrejä tai vauhteja. Paljon enemmän kuin suorituksia. Se on tunteiden värikirjoa.

Ja sen sain erityisellä tavalla tuntea pitkästä aikaa sunnuntaina. Niinkin vahvasti, että kyynel silmäkulmassa lopettelin juoksulenkkiä. Sydän suorastaan pakahtui kiitollisuudesta ja onnellisuudesta. 

Juoksu on enemmän kuin juoksua, se on elämää. 



Ihanaa pääsiäisviikkoa kaikille! Me pakataan kimpsut kasaan ja laitetaan auton nokka kohti pohjoista. Lähdetään nauttimaan vielä keväthangista ja erämökin tunnelmasta kauaksi Pohjois-Suomeen Hetan erämaahan.  

Millaisia pääsiäissuunnitelmia teillä? Onko linjalla muita tunnejuoksijoita? ;)

lauantai 8. huhtikuuta 2017

Voi miten ihanaa

Voi miten ihanaa oli kokea Espanjassa lämpimän kevään tuulahdus ja paikoitellen jo kesäisen auringon lämmön tuntu. Nyt on ollut hitusen haastavaa asennoitua tallustelemaan märässä loskasäässä, joka täällä Savon maalla vielä jatkuu. 

Mieli halajaa takaisin Espanjan lämpöön.

Miten ihanaa olikaan hakea läheisestä hedelmäkaupasta tuoreet hedelmät ja istahtaa kahvikupposen ääreen parvekkeelle kuuntelemaan lintujen siritystä. 


Miten ihanaa oli kävellä meren rannalla ja kuunnella meren kohinaa.


Miten ihanaa oli juosta hiljaisessa kaupungissa, auringonnoustessa. Pysähtyä katselemaan värjääntyvää taivasta.


Miten ihanaa oli löytää nämä upeat vehreät maastot ja juoksennella vuorilla..


Miten ihanaa olikaan kävellä kiireettömästi pitkin katuja ja pysähtyä pienten yksityiskohtien ja lumoavien maisemien äärelle..



Voi miten matkailu onkaan ihanaa..

Espanjanhuuruisin terveisin toivottelen teille kaikille oikein ihastuttavaa ja rentouttavaa viikonloppua! Toivottavasti suunnitelmissa kaikkea ihanaa! 
Täällä tiedossa siivouspäivä ja illemmalla lähden ystävän kanssa juoksulenkille.
Ihania suunnitelmia siis, vai mitä? :)

Ja sanoinkohan jo riittävän monta kertaa,
että olipahan ihanaa!;)



tiistai 4. huhtikuuta 2017

Pari vaietumpaa juttua juoksusta + tsemppitoivotuksia

Juoksijoita näkyy yhä enemmän katukuvassa, ja se on ihan selkeä kevään merkki! Asfaltti alkaa pilkottaa lumipeitteen alta ( jopa täälläkin ) ja sulat tiet kutsuvat kokemaan pitävän juoksuaskeleen riemun! :) Nythän mennään jo kovaa vauhtia huhtikuuta, eikä kauaakaan kun starttaa ensimmäiset juoksutapahtumat. Ja pian on myös HCR*, Suomen suurin puolimaraton ja todellinen juoksukauden käynnistäjä! Kivaa, että tänä vuonna olen myös minä mukana!
 
 
 
Juoksuharrastukseen liittyy kuitenkin monenlaisia ehkä vähemmän puhuttuja asioita, jotka kuitenkin monia aloittelevia juoksijoita mietityttää. Ainakin minua silloin, aloittelijana. Siksipä ajattelin kirjoittaa omia kokemuksiani niistä vähän vaietuimmista jutuista..
 
Ja siksipä menenkin ihan heti suoraan vessajuttuihin.  
Minulla on herkkä vatsa ja siksi olen joutunut olemaan hyvin tarkka siitä, mitä syön ennen pitkiä juoksulenkkejä. Olen nimittäin mooonella lenkillä joutunut painumaan puskaan, kun maha on mennyt sekaisin. Kisoissa tätä ei ole käynyt onneksi kertaakaan. Miltei jokaiseen lenkillä sattuneeseen puskareissuun  on syynä ollut se, etten ole pitänyt riittävää taukoa syömisen ja juoksemaan lähtemiseen välillä tai olen syönyt jotain epäsopivaa ennen juoksua. Olen ollut siis kisoissa aika tarkka siitä, että syön takuulla tuttua ja turvallista kaurapuuroa, hedelmiä, hilloa ja kananmunia. Ylimääräistä stressiä on aiheuttanut hotelliaamiaiset, joissa ei tarjoiltukaan kaurapuuroa. Kerran sain pyydettynä mikropuuroa ja Kuusamossa taisin uskaltaa kokeilla tattaripuuroa. Onneksi tattaripuuro ei aiheuttanut karhunkierroksella vatsanväänteitä. Olin vähän ihmeissäni kyllä, että eikö teillä todella ole hotellissa kaurahiutaleita. Jatkossa kannan ehkä varmuuden vuoksi mukana ;)  Mutta lohdutukseksi kuitenkin kaikille reitillä on kyllä vessoja, bajamajoja joissa voi käydä tarpeilla, mikäli sellainen hätä yllättää. Olen myös psyykannut itseäni, että sille nyt ei mitään mahda jos näin käy.. ja pitää vain mennä. :) Kannattaa kuitenkin kisaa edeltävänä ja kisapäivänä suosia tuttuja ruokia, ja tehdä asioita normaaliin tapaan. Näin minä olen ainakin välttynyt herkkävatsaisena ylimääräisiltä vessakäynneiltä. Tämän lisäksi juoksun aikana käytettävät geelit / urheilujuomat on syytä testata etukäteen, koska ne voi aiheuttaa mahavaivoja. Itsehän en taida enää oikein geelejä pysty edes käyttämään, mutta onneksi energiaa saa kyllä muistakin. 
 
HCR:n startin aikataulu asettaa minulle syömisen suhteen vähän haasteen, kun en uskalla syödä tavallista lounasta ennen juoksua.. Mutta olen miettinyt sen siten, että aamupala herätessä ja klo 11:n aikaan lounaaksi se perus puurosetti, jonka syön aina ennen pitkiä juoksuja. Sitten urheilujuomaa ja banaania ennen starttia. Luulisin siten selviäväni :) Ajattelin kuitenkin, että testailen tässä huhtikuussa myös tuota iltapäivän pitkää juoksua, jotta vähän näen miten kroppa käynnistyy. Paras juoksuaika minulle on usein aamupäivä.


Juoksu ei ole aiheuttanut minulle harmaita hiuksia, mutta mustia kynsiä, varsinkin silloin kun en vielä ostanut riittävän isoa lenkkaria. Nyt olen ymmärtänyt sen, että jalka turpoaa pitkillä lenkeillä oikeasti ja varpaille on syytä jättää hyvin tilaa. Muuten kynnet joutuu koville ja kynnenalle voi tulla ihan rakkuloitakin, mutta eipä se haittaa. Kyllä ne ajan kanssa parantuu ja uusia kynsiä tulee tilalle:) Juoksijan (tai ainakaan minun) varpaat ei ole pitkien juoksujen jälkeen kovin kaunista katseltavaa..  Nykyisin kuitenkin olen viisaampi ja pyrin välttämään kivuliaiammat juoksuaskeleet riittävän isolla lenkkarilla, ja sillä etten sido liian tiukasti kengännauhoja kiinni. Nämäkin kannattaa toki kokeilla itse etukäteen. Lenkkari ei tietenkään saa "hölskyä" jalassa, vaan pitää tuntua varmalta. 
 
Polkujuoksun jälkeen etenkin jalat on koetuksella: suossa juostu, kirjaimellisesti. ;)
 
Nämä jutut nyt tuli mieleen ehkä niistä vähän enemmän vaietuimmista jutuista.. ja lopuksi voisinkin toivottaa vaan kaikille oikein mahtavaa juoksukevättä ja iloista valmistautumista juoksukevään yhteen kohokohtaan! :) 

Iloitkaa auringosta!
 
Tehkää töitä tavoitteenne eteen. Puskekaa läpi vaikeitten aikojen!
 

Luottakaa itseenne!
 
Tsempatkaa toisianne!
 
Olkaa kiitollisia terveydestä ja iloitkaa siitä, miten pitkän matkan olette jo tulleet!
 
 ..ja ennen kaikkea nauttikaa matkan teosta, pitäkää hymy huulilla ja iloitkaa tästä juoksuhuumasta! :)
 

Reilu viisi viikkoa vielä HCR:n.
Vielä on hyvin aikaa kasvattaa peruskestävyyttä pitkillä lenkeillä ja vähän testailla vauhdin hurmaa lyhyemmillä. :) Huhtikuu on minulle ollut usein ihan parhaita juoksukuukausia syyskuukausien lisäksi, joten eiköhän nautita keväästä yhdessä! Täällä on flunssa kääntynyt voiton puolelle, joten tällä viikolla pääsee taas juoksentelemaankin. Jee!! :) 
 
Ihanaa viikon jatkoa ja riemullista juoksukevättä! 
(Postauksen kuvat on muuten sieltä täältä Suomesta ja maailmalta. Niin ihania muistoja ja toteutuneita unelmia.)
 
 *HCR-osallistuminen saatu blogiyhteistyön kautta
 
Onkos muita vatsavaivaisia lukijoita siellä? Tai tuleeko teillä mieleen jotain vaietumpia aiheita/ kysymyksiä, joista olisi syytä puhua? Mitä kuuluu muuten kevääseen?