maanantai 18. syyskuuta 2017

Finlandia Puolimaraton - "Jäniksenä" Jyväskylässä

Viime lauantaina osallistuin ensimmäistä kertaa Jyväskylässä juostuun juoksutapahtumaan: Finlandia Marathonille, jonne pääsin fiilistelemään juoksutunnelmaa ystävieni kanssa. Juoksun tavoitteena oli tehdä parhaani ja auttaa ystäväni vahvalla ja varmalla, tasaisella juoksulla maaliin. Lähdin viivalle siis ensi kertaa "jänistely"-roolissa. Osallistuimme yhdessä  puolimaratonille, jonne itse sain osallistumisen blogiyhteistyön kautta. Oli ilo olla mukana juoksemassa yhdessä juuri tänä Suomi 100 - vuonna, kiitos! Lukiessani etukäteen varsin kattavaa tapahtuman infopakettia minua hymyilytti erityisesti: "Finlandia Marathon on haluttu kehittää kokonaisuudeksi, joka tarjoaa mahdollisuuden osallistua hyvin erilaisella harjoitustaustalla sekä erilaisin tavoittein. Johtoajatuksemme on, että juoksutapahtuman järjestäjänä pystymme kannustamaan mahdollisimman monia liikkumaan sekä terveellisiin elämäntapohin. Jokainen osallistuja voi asettaa itsellensä jonkin tavoitteen, joka kannustaa säännölliseen liikuntaan ja kehittämään omaa kuntoaan."

Huikeaa! Juuri tätä juoksutapahtumat parhaillaan on. Tapahtuma kasaa kokoon niin kokeneita konkareita ja eri tasoisia kuntoilijoita. Jokainen omalla tasollaan voi lähteä haastamaan itseään tai vain nauttimaan liikkumisen ilosta. Finlandia Marathonilla saa seurata myös SM-kisailijoiden menoa ja hämmästellä vauhtia. Vauhti on niin kovaa, ettei peesissä pysyisi edes kilometrin vedoissa.

Kisahallina toimi aivan lähdön vieressä sijaitseva Paviljongin D-halli, jonne meidät ystävällisesti opastettiin järkkärien toimesta heti alkuun. Miltei samalla sekunnilla, kun ystäväni heitti ilmaan kysymyksen, että missähän se D-halli on, seisoi takanamme mies joka vastasi ja opasti meitä. Muutoinkin kaikki kisanumeroiden haku sujui moitteettomasti ja ilman minkäänlaisia jonotuksia. Opastekyltit oli selkeät, eikä tarvinnut lainkaan arpoa mistä mikäkin piste löytyisi. Erittäin toimivaa palvelua!


Ennen starttia oli hyvin aikaa, joten kiinnitin huomiota muutamiin juoksijoihin, joilla oli samanlaiset paidat päällä. Tiimihenkeä aistittavissa. Kävin jututtamassa paria naista, jotka kertoivat että edessä siintävä puolimaraton olisi ihka ensimmäinen. He olivat asettaneet yhdessä tavoitteen ja valmistautuneet kohti ensimmäistä puolimaratoniaan. Yhdessä jaettu kokemus on aina huikeaa, vaikka itse puolimaratonin juoksisikin yksinään kuulostellen omaa itseään. Mahtavaa naiset, kun olitte yhdessä asettanut tavoitteen ja lähteneet kohti uutta haastetta! Toivottavasti juoksun jälkeen olette saaneet kokea endorfiinipöllyistä juoksun iloa. :) Kiinnitin huomion myös  vihreäpaitaiseen naisjoukkoon, jotka oikein hehkuivat iloa ja innostusta. Yksi heistä oli saanut idean houkutella työkavereita mukaan ja aikamoisen jengin olikin haalineet kasaan. He olivat treenailleet yhdessä pitkin kesää ja nyt oli edessä juoksijoiden juhlapäivä. He varmasti erottuivat edukseen tiimipaidoilla juostessaan pitkin rantaraittia. Bongasinpa itsekin matkan varrella "toistolla taistoon"-kannustuskylttejä, joten liikkeelle oli lähdetty selkeästi "ME"-hengellä. Aivan mahtavaa!



Tämänkaltaiset tarinat lämmittää mieltä. Yhdessä tekeminen, toinen toistemme kannustaminen ja uusien haasteiden keksiminen ajaa meitä mitä upeimpiin seikkailuihin. Itsekin olen aloittanut juoksutapahtumiin osallistumisen toisten tsemppaamana, ensin puolimaratoneja, maraton, ja viimeisimpänä ultramaraton. Sitä ei kuulkaa tiedäkään, mistä sitä itsensä löytää, jos juoksukipinä pahasti iskee. Ihan vain varoituksen sanana ;)

Palatakseni kuitenkin vielä juoksuun, starttiin, jossa koko jengi lämmitteli yhdessä. Hymyilytti. Porukalla oli hyvä meno päällä. Odottaessamme lähtölaukausta Finlandia hymnin soidessa tuli huikea fiilis, onpa vaikuttava startti. Ensimmäiset kilometrit mentiin aikamoisessa ruuhkassa. Onneksi aikanaan ruuhka rauhoittui ja tuli väljempää. Itse olin uudenlaisen haasteen edessä, millaistahan on jänistellä. Mikähän olisi se sopivin vauhti. Mitähän tässä kannattaisi höpötellä. Kannattaisiko höpötellä? Nooh, minä päädyin höpöttelemään kaikenlaista, ajattelin jos ne kilometrit tuntuisi vaikka kuluvan nopeammin. Tiesin kyllä, että ystäväni osaisi sanoa, jos pitäisi olla hiljaa. Sen verran toisemme tunnemme. Matka eteni mukavasti kaunista rantamaisemaa ihaillen. Matkan varrella oli kannustajia ja rytmiä askeleelle antoivat myös rumpalit. Sää oli mainio, ruskan värejä oli jo nähtävillä, ilma oli raikas ja aurinkokin pilkahteli. Ihan huikea syyssää. Tosin välillä sai juosta vähän vastatuuleen, mutta se oli myös virvoittavaa.

Jyväskylässä juostiin kaksi kertaa sama kierros ja olipahan hauskaa toiselle kierrokselle lähtiessä tsempata sanoilla "Nyt viimeiselle kierrokselle". Jälkimmäisellä kierroksella luulen, että tsempillä on jo isompi merkitys, kun askel alkaa painaa. Tosin en ole ihan varma, miten onnistuin sanavalinnoissa. Yhdessä vaiheessa taisin tokaista ajatukseni ääneen "on tää puolimaraton kyllä lyhyt matka - ihan kohta ollaan jo maalissa." Hmm... olikohan tää sittenkään kovin hyvä tsemppi. Taisin paikata tätä huutamalla kovaan kannustusta, höpöttelemällä meidän yhteisistä saavutuksista mm. Kebnekaisen vaelluksesta tai vain tsempata siihen, että nyt pitää jo tuntua pahalta, mutta nyt vain mennään. :)Viimeisellä puolella kilometrillä vilaisin ystävääni ja hänen keskittynyttä ilmettään ja uskalsin nostaa vauhtia sanoen: Älä mieti, tule vain perässä." Maalisuoralla rinnalle, käsi käteen ja kuulutusten saattelemana täysillä maaliin. HUIKEAA! 


Olipa muuten hauska löytää tällainen maaliintulo-kuva tulospalvelun yhteydestä. Jokaisen juoksijan maaliin tulo oli talletettu ja kuvat löytyy omaa tulosta tarkastellessa.  Saavuimme maaliin ystäväni ennätysajassa: 2:08:36! Huippua! :) 
 
Ja voi sitä endorfiinipöllyistä tunnelmaa, jota sai aistia maalissa. Iloa ja innostusta. Juoksun fiilistelyä ja tunnelmia. Niin parasta. Poistuessa maalialueelta saatiin käteemme sellaiset maalieväät, etten ole ennen moista nähnyt.. Täällä on selkeästi ymmärretty, että juoksijat tykkää syödä. Kiitos :)


Finlandia Marathon vakuutti kaikin puolin tunnelmaltaan ja järjestelyt näyttivät olevan ihan priimaa. Kiitos kaikille talkoolaisille ja järjestäjille! Erityiskiitos myös kaikille veteraaniurheilijoille, jotka olivat mm. huoltopisteellä talkootöissä. "Kunnossa kaiken ikää" on itsellenikin elämän mittaisena tavoitteena. Toivon, että liikkumisen ilo säilyy läpi jokaisessa elämänvaiheessa. Ihanaa, että liikkuminen yhdistää kaikenikäisiä ja kaikenkokoisia. Parasta, että omalla esimerkillämme voimme tsempata toinen toistamme ja kannustaa liikkumisen pariin.

Tämän postauksen päätteeksi haastan juuri sinut keksimään ensi vuodelle jonkun haasteen ja houkuttelemaan kaverisi mukaan. Yhdessä asetettu tavoite kannattaa ja se auttaa liikkumaan läpi pimeän syksyn. 

Juoksun iloa ja ihanaa syksyn jatkoa kaikille!! :)  

Olisi tosi kiva kuulla muidenkin juoksufiiliksiä ja kokemuksia. Jätähän kommenttia alle, mitä mieltä olit Finlandia Marathon-tapahtumasta ja kuinka juoksu kulki? Entäpä juoksiko joku Espoossa, Tampereella tai Turussa järjestetyissä juoksutapahtumissa - miten meni? :)

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Kiitos elämä

Alkuviikon ultramatkaan liittyvän hämmentyneiden tunteiden jälkeen sain itseni kiinni minulle epätyypillisestä ajattelusta, vähättelystä. Olin hämilläni pettymyksen tunteiden vallitessa. Lopulta  ymmärsin, että pitää olla itselleen armollinen ja antaa tunteiden tulla sellaisena kuin ne on. Kunhan niihin tunteisiin ei jää kiinni. Kaikki tunteet ovat sallittuja siinä hetkessä. Kuitenkin on hyvä pohtia syitä, miksi tuntee niin. Ymmärsin henkisen latautumisen olleen niin suuri, ettei ihmekään että tunteet meni laidasta laitaan. Nyt prosessoituani, tuntuu valtavan hyvältä, onnelliselta, kiitolliselta. Jatkan taivaltamista yhtä kokemusta ja elämystä rikkaampana. 

On tyypillistä, että endorfiinihuuruissa alkaa jo miettimään seuraavia haasteita, seuraavia unelmia ja mieli laukkaa eteenpäin jo kovaa. Itse pidän tärkeänä kuitenkin sitä, että välillä on hyvä pysähtyä, ja rauhoittua. Uudet haasteet ja tavoitteet toki buustaavat meitä eteenpäin läpi pimeän syksyn ja talven, mutta toisaalta on virkistävää vain keskittyä tähän hetkeen. Nauttia tästä hetkestä, liikkua liikkumisen ilosta ja siksi, että se on niiiin kivaa.

On tärkeää myös tiettyjen "tavoitteiden tai unelmien saavutusten" jälkeen katsoa taaksepäin. Pysähtyä miettimään, millaisen matkan on jo kulkenut. Oli kyse sitten urheilullisista saavutuksista tai elämästä. Matka on saattanut olla pitkä, kivikkoinen, sysipimeäkin välillä, mutta niin niistä on selvitty, vaikka vaikeimpina hetkinä on joutunut sinnittelemään päivä tai vain hetki kerrallaan. 


Luonnon monimuotoisuus, liikkuessa koetut hetket, luonnon äärellä vietetyt lukuisat tunnit saa miettimään syvällisemmmin. Luonto puhuttelee. Olen ymmärtänyt, etten urheile vain saavuttaakseni jotakin vaan kokeakseni elämyksiä. Ja näissä maisemissa, on hyvä prosessoida elämää. 

Aika ajoin meno on takkuista, joskus tulee eteen tilanteita jolloin seuraavan askeleen ottaminen edellyttää rohkeutta. Pysyäkö tutussa ja turvallisessa vai uskallammeko ottaa seuraavan askeleen ja luottaa että selviää. 


Välillä sitä saa havahtua kiitollisena siitä, mistä kaikesta on jo selvitty. Millaisiin juttuihin ja tilanteisiin elämä onkaan vienyt. 

Sitä ei voi kuin hämmästellä, kun ensin on ihaillut Seglan huipulla upeita maisemia  ja satut sen jälkeen löytämään extempore-retkipäivän lounashetkelle ja huomaat edessäsi hyppivän delfiineitä. Mitä ihmettä. Elämä tarjoaa välillä silkkaa hunajaa. 


Ei elämä aina niin helppoa ole, mutta näistä hetkistä sitä nauttii kaksin verroin enemmän. 


Näiden ajatusten saattelemana toivotan sulle suloista sunnuntai-iltaa ja ihanaa alkavaa viikkoa. Pysähdy hetkeksi miettimään ja katso taaksepäin, millaisen matkan olet jo kulkenut. Älä jää liikaa menneeseen vaan nosta katseesi ylös.. kun oikeestaan on ihan kiva pitää jalat maassa ja pään pilvissä. ;)  Ehkä tämä elämänasenne vie eteenpäin, kohti elämän huippuhetkiä ja niistä saa sitten täysillä myös nauttia. 




Hymyä viikkoonne tyypit ja iso kiitos kaikista kommenteista edelliseen postaukseen!
Olen häkeltynyt, kiitos <3

tiistai 5. syyskuuta 2017

Juoksin pisimpään kuin ikinä - Nuuksio 70 Trail ultra

Olin ajatellut, että ensimmäisen ultramatkan jälkeen tulisin kertomaan juoksun aikaisista fyysisista ja henkisistä haasteista, joiden läpi taivalsin suomalaisella sisulla ja päättäväisyydellä. Saapuisin maaliin kaikkeni antaneena ja niiin itseni voittaneena.

Mutta mitä vielä, ei uusia juonteen käänteitä juoksu-uralla. Saavuin maaliin hymy huulilla, juoksuspurtilla ja hyvävoimaisena 70 kilometrin polkujuoksu-ultrankin jälkeen. En näköjään osaa kirjoittaa sitä kärsimysnäytelmää. Pitää vaihtaa kohta käsikirjoittajaa näihin Satun juoksutarinoihin 

Ensimmäinen oppikoulu ultramaratonilta ei tarjonnut fyysisiä tai henkisiä kärsimyksiä, ei ehkä niiin huikeaa seikkailua, mitä olin näin tunteilevana juoksijana etukäteen selkeästi odottanut. Nuuksion 70 kilometrin ultramatka tarjosi kuitenkin tuntitolkulla luonnon kauneutta, aamuauringon säteitä, lammelta nousevaa aamu-usvaa (ah!!) , kauniita vihreitä lampimaisemia, vehreitä metsiä, välillä helppoa juostavaa baanaa mutta myös hyvin pikkuista syheröpolkua, kallioisia maisemia, ja ryteikköäkin.


Kuva: Nuuksio Classic Facebook
Kuva: Aapo Laiho

Kuva: Jussi Kaasinen

Ultramatka tarjosi paljon oppia pitkän matkan suorituksesta ja erityisesti sen aikaisesta nesteytyksestä sekä energiatason ylläpidosta. Opin, että tällaisella kevyellä rasitustasolla olisi matkantekoa voinut jatkaa vielä pitkään. Hämmentävää. En kokenut ylittäneeni itseäni vaan pikemminkin yllättäneeni itseni. 70+3? kilometriä, kymmenen tuntia ja 42 minuuttia.. ja jalat sekä mieli pysyi vahvana alusta loppuun. Hitto, Huikeaa! Kai tästäkin saa olla ylpeä? :D


Ultramaraton tarjosi myös mukavia kohtaamisia reitin varrella toisia juoksijoita jututtaessa ja maisemien kauneutta ihastellessa, huoltopisteiden aikaiset tsempit ja kohtaamiset saavat edelleen hymyn huulille. Erityisen tästä juoksusta teki kuitenkin rakkaat läheiset ja ystävät, jotka seurasivat matkan tekoani gps-pallukkaa seuraten ja kaikista koskettavinta oli "Sadun huutojoukot", jotka tulivat 50 kilometrin tienoilla reitin varrelle kannustamaan. Voitte vaan uskoa, miltä tuntuu kun olet taivaltanut miltei 50 kilometriä ja yhtäkkiä kuuluu metsään tädin pienen kullanmurun huuto "Satuuuu" ja saan saapua tiepätkälle suuren kannustushuutojen saattelemana. Saan nähdä sen rakkaiden kasvoilta hehkuvan ilon ja innostuksen. Sitä tunnetta en unohda ikinä.  Se hetki oli ehdottomasti parasta tässä juoksussa. Kiitos rakkaat!! <3


50 km asti matkan teko oli sujunut miltei ongelmitta. Nilkka tosin muljahti hieman jossakin 20+ tienoilla, ja siinä hetkessä olin että voiiii eiiii. Onneksi olin kuitenkin varautunut tähän hetkeen ennalta, ja puhuin saman tien itselleni "No niin, nyt tapahtui se, mihin olit etukäteen varautunut, etkä voi enää tilanteelle mitään. Nyt ei kannata jäädä murehtimaan, vaan täytyy lähteä katsomaan mihin askel kantaa." Laitoin myös kädet ristiin ja huokaisin ylöspäin, ettei nilkka oireilisi..(Eikä se muuten oireillut;)). Maha tuntui paikoin oudolta alusta lähtien ja huomasin, että urheilujuoma ei uppoa ollenkaan. Pikkaisen mieli meinasi siitäkin lähteä murehtimaan ja jännittämään, että mitähän vielä tulee, mutta samantien nekin neg.ajatukset kippasin romukoppaan. Stressaamalla se ei ainakaan parane. Tunnit vain kului toinen toisensa jälkeen, ja matka eteni. Etenin matkaa "tunti kerrallaan", ja itse koin tämän hyvänä etappi-ajatteluna, koska kilometrien määrää oli vaikea arvioida. Riippuen poluista eteneminen oli välillä nopeampaa ja välillä hitaampaa. Ensimmäinen tavoitteeni oli saavuttaa maratonin rajapyykki, jonka jälkeiset kilometrit oli uutta aluevaltausta juoksu-uralla. Olin tuntenut hiukan huonoa omaa tuntoa siitä, että olin karannut järjestäjän suosituksesta poiketen polku-ultralle ensikertalaisena, vaikka en ollut aikaisemmin juossut koskaan nuuksio classicin maratonmatkaa tai vastaavaa maastomaraa. Mutta eihän  kerrota kellekään.. Täällä sitä oltiin ja koluttiin Nuuksiota joka kolkasta, ei tänne saakka joka viikko jaksa lähteä ajelemaan. ;)

50 kilometrin huoltopisteen jälkeen alkoi kuitenkin hieman haastavammat hetket, kun aloin kärsimään jatkuvasta pahoinvoinnista ja etovasta olosta. Mikään energia eikä neste meinannut upota ja jo hetken mietin, että mitenhän pitkät seuraavista 20 kilometreistä tuleekaan. Ymmärsin, että jotain on pakko saada alas, vaikka ei maistuisi mikään. Muuten matkasta tulisi toooosi pitkä. Join vettä ja napostelin rusinoita sekä suolaisia pähkinöitä. Epäilin, että johtuisiko elektrolyyttivajeesta, kun geelit eikä elektrolyyttijuoma uponnut ollenkaan. Olin ottanut suolaa onneksi joka pisteeltä. Psyykkasin itseäni, kun tajusin ettei tässä  hetkessä olo mihinkään helpota. Joudun varmastikin kärsimään tästä etovasta olosta loppuun asti, joten en anna sen häiritä liikaa juoksua. Pelastuksena oli salmiakki, joita imeskelin ja vei sitä pahinta oloa pois, ainakin lumevaikutuksena. Näin jälkikäteen olen arvellut, että pahoinvointi saattoi johtua aivan liian vähäisestä nesteiden nauttimisesta ja suolan puutteesta. Ekat tunnit taivallettiin aikaisessa aamussa, eikä sen aikana todellakaan muistanut juoda riittävästi, eikä ehkä sen jälkeenkään. Muutoinkin nyt herkälle mahalle tää setti saattoi olla nyt vaan too much. Tämä kuuluu lajin luonteeseen. Tärkeää kokemusta ja oppia. Positiivista on se, etten jäänyt liikaa kiinni mielessäni tähän pahaan oloon vaan taivalsin eteenpäin. Alkuun piti vain edetä tosi rauhallisesti, koska piti rauhoittaa mahaa. Harmikseni menetin hyviä peesejä, joiden perässä olisi ollut kiva taivaltaa. Jouduin käymään kertaalleen puskassa. Mahan toiminta oli kuitenkin normaalia, Ei ollut sentään mennyt pakka ihan sekaisin, joten juoksu sai jatkua. :)

Kuva:Kimmo Kiiski

Siinä 60 km rajapyykkiä lähestyessä mieli alkoi karkailemaan jo maaliin, ja katselin kelloa että tässähän taidetaan alittaa 11 tuntia. Tämä oli virhe. Siis se, etten jatkanut hyväksi havaittua tunti kerrallaan - etappia koska viimeiset kilometrit tuntui vaan tosi pitkältä. Etenkin kun tajusi, että järjestäjä tarjoaa kaupan päälliseksi myös lisää kilometrejä. Onneksi Hanna oli tätä epäillytkin jo etukäteen karttaa katsoessaan, joten olin siihenkin ennalta varautunut. Mitäpä tuosta - muutamat kilometrit sinne tänne. Noh, oikeasti siinä vaiheessa kun on ohittanut 60 km kyltin ja miettinyt, "enää kymppi" ja saavut maratonmatkalaisten kanssa samalle reitille ja kohta huomaat kyltin 32 km, eli "vielä kymppi", niin ei hirveästi naurata. :) Tosin tässäkään ei olisi ollut mitään ongelmaa, ellei mieli olisi karannut jo sinne maaliin. Mutta olipahan mukava päästä ihmisten ilmoille ja saada juoksuseuraa maratonmatkalaisista. Kunnes tajusin, että heidän eteneminen on hitaampaa kuin minun, eikä taida peesiapua löytyä. Pakko oli vähän henkseleitä paukuttaa ja saada buustia viimeisille kilometreille ohittaessa maratonmatkalaisia ja huikata, että lähtekää peesiin mä oon sentään ultralla. Ja ah, miten kivaa oli kuulla takaa "Ultralla ja tommonen askel". Myhäilin tyytyväisenä ja jatkoin rallatellen eteenpäin, oli kivaa juosta, kun oli helppoa baanaa.


Yhtäkkiä alkoi alamäessä kuulumaan myös "Hyvä Satu, Hyvä Satu, Hyvä Satu". Siellä ne rakkaat Sadun huutojoukot oli taas kannustamassa. Tuo kannustus sai taatusti hymyn niin monien muidenkin huulillle. (Kannustusjoukot: Ette uskokaan miten paljon varmasti buustatitte monien matkaa, Kiitos!!) Pikaiset halaukset ja huikkaukset, että maha asetti vähän haasteita mutta eiköhän loppuun mennä. Enää neljä kilometriä maaliin. Jee. Olin miettinyt etukäteen, mitä kaikkea tunteita kävisinkään juoksun aikana läpi ja jo jossain vaiheessa ennätin miettiä, että enkö edes itke tällä matkalla. Kunnes yhtäkkiä, siinä rakkaat ohittaessani alkoi hillitön itkunpuuska. Ultramaraton, kohta maalissa, ja jalat edelleen näin hemmetin vahvat. Mitä ihmettä! Jotenkin niin hämmentynyt olo, kokonaisuutena eteneminen tuntunut koko ajan niin helpolta. Voiko olla edes totta. Mietin myös  rakkaita kannustajia, siellä ne silmät kirkkaana kannustaen, halusivat tulla jakamaan kanssani tätä unelmaani. Se saa edelleen kyyneleet silmiin. Kasailin hetken itseäni, eteneminen saattoi kuulostaa nimittäin exhaustion partaalla olevalta. Kaikki ok, tuli vain pikku tunneryöppy. :) Vikat kilometrit tuntui kyllä aika pitkältä, oma kello näytti jo 70 kilometriä ja kellon akkukin muuten sippasi siihen. Oli varmaan aatellut, että nainen - nyt se 70 km riittää. Mutta vielä oli matkaa.  Lopulta viiiiimein alkoi kuulua myös kuuluttajan ääniä.  Maaliviivaa lähestyessä huikea kannustus taas odotti ja nyt spurtilla maaliin. Aivan huikea tsemppi tuli myös kuuluttajalta (kiitos!) ja hymyssä suin maaliin. Ultramaraton - done.




Maalissa oli jotenkin niiiin hämmentynyt olo. Tässäkö tää oli. Onnellinen ja kiitollinen tottakai, etenkin kun siskonikin joka ei ollut päässyt paikalle soitti ja itki puhelimessa ja oli niin ylpeä musta. Samoin kun avasin whatsappin ja sieltä huomasin kuinka niin monet olivat seuranneet matkan tekoani ja lähettäneet viestejä. Awwwww. Ehkä juuri siksi tää oli niin helppoa, en mä juossut yksin vaan kaikkien rakkaiden kanssa. Niin monet tietää, että juoksu on mulle iso juttu ja halusivat elää kanssani yhtä unelmaani. <3 Hymy oli maalissa herkässä ja ihana oli vastaanottaa Hannakin maaliin. Hannan juoksu oli ollut täyttä nautintoa. <3


Oli ihana jakaa tämä kokemus Hannan kanssa ja jatkaa iltaa syöden ja juoksutunnelmia fiilistellen. Siinä kuvatunnelmia katsellessa tirautettiin kyyneleet, oli tämä huikea päivä.

Kiitos tuhannesti paikalla olleille "Sadun huutojoukoille", siskolleni täydellisestä hengessä kulkemisessa, vanhemmilleni, Heidille, joka oli lähettänyt tsemppiviestejä matkan aikana, Saaralle kaikesta psyykkisesta valmistautumisavusta, Kimmolle kannustuksesta ja kuvista matkan varrelta, kiitos rakkaille ystäville ja blogin lukijoille, jotka ootte tsempannut ja uskoitte muhun. Kiitos rakkaalle miehelleni kaikesta tuesta. <3

Erityiskiitos myös Hannalle, et arvaakaan miten onnellinen olen, että olen saanut tutustua tämän blogimaailman kautta sinuun ja saan kutsua sinua nykyisin ystäväksi. Kiitos kun houkuttelit mukaan Nuuksioon ja kiitos kaikesta tuesta ja vastauksista tuhansiin typeriin ensi kertalaisen kysymyksiin. Olet huikea mimmi! <3



Juoksua seuraavina päivinä oli hämmentynyt olo. Sekoitus onnea ja kiitollisuutta, mutta myös hämmennystä ja jopa negatiivisiakin tunteita. Olin kai niin henkisesti latautunut tähän juoksuun, että mieli oli todella herkillä. Toisaalta koin onnellisuutta mutta myös pettymystä "tätäkö se oli, mistä olin vuosia haaveillut". Olin hämmentynyt tunteistani. Olin ehkä etukäteen varautunut johonkin superelämykseen, ja tavallaan koin pettymystä että se meni näin. Koin jopa huonommuutta itseäni kohtaan, enkä osannut arvostaa saavutustani. Olisi pitänyt juosta kovempaa. Eihän tää oo mitään, huomasin miettiväni. Ne tunteetkin tuntui oikeastaan aika pahalta ja olo oli todella hämmentynyt. Miksi ihmeessä edes mietin näin? Enkö osaa olla kiitollinen?

Lopulta kuitenkin, aikani prosessoituani ja siskon kanssa juteltuani.. ja läpikäydessäni kaikki tunteet, nousee päällimmäisenä syvä kiitollisuus siitä, että minulla on vahva keho, vahvat jalat ja vahva mieli. Nyt tunnen taas paremmin kehoani ja itseäni. Olen saanut arvokasta oppia siitä, miten se käyttäytyy näin pitkässä suorituksessa.

Tästä kaikesta kokemasta, nyt vain niin syvästi kiitollinen.  

 Rajoja ei edes kolkuteltu. Ehkä tämä olikin vasta alkusoittoa. Siispä matka jatkuu.

tiistai 29. elokuuta 2017

Kisaviikko - jännittää ihan hulluna!

Lauantaina olisi edessä sitten elämäni yksi hulluimmista ideoista. Lähteä nyt sellaiselle matkalle, jossa maali ei taatusti tule liian aikaisin. Olen totutusti hehkutellut erilaisten kisojen jälkeen, kuinka olen saapunut maaliin hyvävoimaisena ja hymyhuulilla. Saa nähdä, millaiset fiilikset on lauantaina 70 kilometrin tarpomisen jälkeen, jos maaliin edes pääsee. Olen halunnut haastaa itseäni ja ultramatka on kiehtonut jo vuosia. Nyt olisi ensimmäinen laatuaan edessä, ja voin kuulkaa kertoa että jännittää ihan hulluna. Olen saanut itseni kiinni ajatuksista, että enhän minä kuulu sinne ultramatkalle. Mitäpä minä sinne menemään tien tukkeeksi, polkujuoksijoiden ärsytykseksi, tämmöinen amatööri.  


Kunnes havahdun uudelleen hetkisen päästä. Hetkinen. Mitähän minä oikein puhun. Ultramatka, tämähän ollut minun haaveeni, unelmani, jo vuosia. Ja nyt lähden ensikertaa tällaiselle matkalle. En tiedä mitä tuleman pitää, ei hajuakaan. Mutta sellaista se ensikertalaisen rooli on, kaikki on uutta, ja toisaalta myös etuoikeutettua. Saan kokea kaiken jännityksen, varustepohdinnan ja matkan teon, ensimmäistä kertaa. Ja se jos mikä, onkin ihan sairaaaan siistiä!! Olen halunnut haastaa itseni, testata rajojani. Ja uskon, että tämän matkan aikana tulen kokemaan myös sen, kun juoksu ei olekaan enää ihan kivaa ja silkkaa nautintoa. 

Viime kesänä serkkuni toivoi sellaista reittiä vaellukselle, että todella tuntuisi. Siellä Kolin vaaroilla parin kymmenen kilon rinkkaa kantaessa saimme tunteen aikaan. ;) Hän tosin yhtenä pienenä epätoivon hetkenä mainitsi, miten tuntuukaan ja meinasi turhauttaa. Minä siihen ystävällisesti tokaisten "tätähän sinä halusit." Niinpä, sitä saa mitä tilaa. ;) Tätä hetkeä muistelen varmasti pitkään ja  olenkin pyytänyt nyt puolestaan serkkuni huoltojoukkoihin muistuttamaan siinä hetkessä, kun kaikki ei olekaan enää kivaa, että "tätähän sinä halusit."


Kyllähän matkalle olisi helpompaa lähteä, jos sanoisi että on juossut kesän aikana tuhansia kilometrejä ja on täysin varma olo kaikesta. En voi paukuttaa henkseleitä juossuilla kilometreillä, mutta saan olla kuitenkin tyytyväinen siitä, että olen pystynyt liikkumaan monipuolisesti läpi kesän ilman loukkaantumisia tai sairastumisia. Tosin viimeisimmällä pitkällä lenkillä kolme viikkoa sitten nilkka muljahti, mutta toivottavasti se kestää mukana koitoksessa.

Noh, tässä vaiheessa ei enää kannata liikaa miettiä, onko tehnyt asioita riittävästi. Kaikki on tehty tai jätetty tekemättä, ja sen kanssa pitää vain nyt elää. 

Ja ajatella, pääsen pian poluille, nauttimaan luonnon kauneudesta, ihastelemaan kaunista Nuuksion kansallispuistoa. Pääsen kokemaan aamun raikkauden, päivän kauneuden ja senkin, kun päivä kääntyy jo illaksi. 

Kaikki on uutta, ihmeellistä. Voi olla, että matkan aikana tulee odottamattomia haasteita tai ongelmia, joiden vuoksi matka päättyy ennen maaliin pääsyä, mutta lopulta maaliin pääsy on toissijaista. Hienointa on lähteä juoksemaan ja olemaan matkalla kuten ultrajuoksijaystäväni totesi.

Ja onhan niinkin, että jotain eeppistä voisi jäädä kokematta, jos ei edes uskaltaisi lähteä. Kuten taannoisella kesälomareissulla Norjassa, Senjan saarella. Lähdimme "iltalenkille" Stormoan huipulle, eikä ollut hajuakaan lähtövaiheessa, mitä eteen tulisikaan. Siinä jo hetken vuoren laella kiveen nojatessa ja ystäväni sanoessa, että tämähän oli siis musta reitti harkitsin, näinköhän kannattaa jatkaa vielä ylöspäin. Ehdin miettiä jo rakasta miestäni ja kaikkia rakkaitani. Lopulta uskoin ja luotin siihen, että minä pystyn ja kykenen (tulemaan myös alas..). Ja huhhuijaa, mitä huipulla odottikaan.

Jotain sanoinkuvaamattoman upeaa, luonnon kauneutta, hiljaisuutta, joka veti sanattomaksi. Mikään kuva ei pysty kertomaan sitä kauneutta, eikä toisaalta sanat kuvaamaan niitä tunteita, mitä koin. Mykistyin sen kauneuden edessä ja tuntui vain, että piti olla hiljaa. 

Toisaalta, takaisin tullessa, kun selvisin myös alaspäin jyrkistä kohdista ja olo tuntui vahvalta, mietin että juuri tämän vuoksi pidän huolta fyysisestä kunnostani, tämän vuoksi mä liikun, jotta pystyn kokemaan tällaisia elämyksiä. Koin olevani niin etuoikeutettu. Seisoa nyt jylhän huipun laella, katselemassa auringonlaskua, mykistyttävän maiseman edessä, täydessä hiljaisuudessa.


Nämä kokemukset mukanani lähden uuteen seikkailuun lauantaina, tuli mitä tuli. Ainakin olen yrittänyt. Olipa matka sitten millainen tahansa, coming back stronger.
Tsemppiä kaikille muillekin Nuuksion poluille lähteville! Erityistsempit myös Kuopio Maratoniinkin starttaaville! Kuopio Maraton on tuttuakin tutumpi, kotiseudun tapahtuma, johon olen osallistunut viimeiset neljä vuotta. Hieman harmittaa, kun tapahtumat ovat samana päivänä, mutta tällä kertaa Nuuksion metsän kiehtovat polut vie voiton. :) 

Ihastuttavaa elo-ja syyskuun vaihdetta myös kaikille,
ja matkasta riippumatta
juoksunautintoa! ;)

torstai 24. elokuuta 2017

Juhlitaan Suomen luontoa!

Tiesittekö, että tänä lauantaina nostetaan liput salkoon Suomen luonnon kunniaksi.

"Vuonna 2017 Suomesta tulee maailman ensimmäinen maa, joka virallisesti liputtaa luontonsa kunniaksi. Sisäministeriö on antanut liputusmääräyksen ensi vuoden Suomen luonnon päivälle eli elokuun viimeiselle lauantaille 26.8.2017. Luonnon kunniaksi tehty liputtaminen huipentaa Suomi100-vuoden kunniaksi järjestetyt Luonnon päivät, joihin liittyy satoja järjestettyjä ja omaehtoisia luontotapahtumia."
Lue lisää: luonnonpäivät.fi 

HUIKEETA!!



Olen osallistunut tähän mennessä jokaiseen luonnonpäivään omalla tavallani ja nyt lauantaina tulen todellakin nostamaan lipun salkoon ja juhlimaan luontoa! Lähden lapsuusmaisemiin juhlimaan maaseudun rauhaan. Kenties kipaisen meidän lapsuuden jännälle "isolle kivelle", jossa leikittiin monet leikit. Olen vasta nyt ymmärtänyt sen etuoikeuden, mikä meillä on ollut. Olemme saaneet kasvaa metsän keskellä, suuren seikkailupuiston ympäröimänä.

Joko sinä olet suunnitellut, miten juhlit luontoa lauantaina? :) Lauantaina järjestetään ympäri Suomea erilaisia tapahtumia, joten käyhän pistäytymässä luonnon päivien sivuilla katsomassa, mitä lähiseudullasi tapahtuukaan. Osallistu järjestettyyn tapahtumaan, tai lähde perheesi, ystäviesi tai yksiksesi nauttimaan Suomen luonnon kauneudesta. Suomen luonto on nimittäin upea ja tarjoaa upeita mahdollisuuksia eri vuodenaikoina.


Olen kesälomalla viettänyt niin paljon aikaa ulkona, erilaisissa luontokohteissa, että on ihan sanaton fiilis kaikesta. Luonto on tykittänyt monipuolisuudellaan ja kauneudellaan. Olen ihastellut kauniita maisemia Hossan kansallispuistossa. Viettänyt kauniita iltoja Öllöri-lammen rannalla saunoen. Pulahtanut aamuisin kirkasvetiseen järveen. Tutustunut Hossan laajaan retkeilyreitistöön, joka soveltui mahtavasti myös lapsen kanssa retkeilyyn. Suppaillut ja soutanut Rukajärven kauniissa maisemissa ja ihastellut luonnon hiljaisuutta, taivaan värikirjoa.


Olen ihastellut maisemia korkeammillakin kukkuloilla, huiputtanut Saana-tunturin ja retkeillyt myös Ylläksellä.


Näin reissun jälkeen voi vaan todeta, että kyllä luonnossa on ihmisen vain niin hyvä olla. 
Lomalla kävin myös Norjassa ja Ruotsissa, mutta niistä kokemuksista myöhemmin lisää. 
Tämä postaus on pyhitetty vain Suomi-fiilistelylle, koska sen se ansaitsee. 
Juhlitaan yhdessä lauantaina!!

 Aikaisemmat jutut luonnon päivien teemoista ja fiilistelyä luonnosta löytyy täältä:

Mikä on sinun paras luontomuistosi Suomessa tältä kesältä  ja mikä on suosikki retkikohteesi? Olisi tosi kiva kuulla, mikä sinusta Suomen luonnossa on kiehtovinta? Jaa muistojasi kommenttiboxiin. Koostan kommenteista myös oman postauksen jossakin vaiheessa,  haluan tunnelmoida Suomen luontoa yhdessä! :)