Juoksin pisimpään kuin ikinä - Nuuksio 70 Trail ultra

Olin ajatellut, että ensimmäisen ultramatkan jälkeen tulisin kertomaan juoksun aikaisista fyysisista ja henkisistä haasteista, joiden läpi taivalsin suomalaisella sisulla ja päättäväisyydellä. Saapuisin maaliin kaikkeni antaneena ja niiin itseni voittaneena.

Mutta mitä vielä, ei uusia juonteen käänteitä juoksu-uralla. Saavuin maaliin hymy huulilla, juoksuspurtilla ja hyvävoimaisena 70 kilometrin polkujuoksu-ultrankin jälkeen. En näköjään osaa kirjoittaa sitä kärsimysnäytelmää. Pitää vaihtaa kohta käsikirjoittajaa näihin Satun juoksutarinoihin 

Ensimmäinen oppikoulu ultramaratonilta ei tarjonnut fyysisiä tai henkisiä kärsimyksiä, ei ehkä niiin huikeaa seikkailua, mitä olin näin tunteilevana juoksijana etukäteen selkeästi odottanut. Nuuksion 70 kilometrin ultramatka tarjosi kuitenkin tuntitolkulla luonnon kauneutta, aamuauringon säteitä, lammelta nousevaa aamu-usvaa (ah!!) , kauniita vihreitä lampimaisemia, vehreitä metsiä, välillä helppoa juostavaa baanaa mutta myös hyvin pikkuista syheröpolkua, kallioisia maisemia, ja ryteikköäkin.

Kuva: Nuuksio Classic Facebook

Kuva: Aapo Laiho

Kuva: Jussi Kaasinen

Ultramatka tarjosi paljon oppia pitkän matkan suorituksesta ja erityisesti sen aikaisesta nesteytyksestä sekä energiatason ylläpidosta. Opin, että tällaisella kevyellä rasitustasolla olisi matkantekoa voinut jatkaa vielä pitkään. Hämmentävää. En kokenut ylittäneeni itseäni vaan pikemminkin yllättäneeni itseni. 70+3? kilometriä, kymmenen tuntia ja 42 minuuttia.. ja jalat sekä mieli pysyi vahvana alusta loppuun. Hitto, Huikeaa! Kai tästäkin saa olla ylpeä? :D

Ultramaraton tarjosi myös mukavia kohtaamisia reitin varrella toisia juoksijoita jututtaessa ja maisemien kauneutta ihastellessa, huoltopisteiden aikaiset tsempit ja kohtaamiset saavat edelleen hymyn huulille. Erityisen tästä juoksusta teki kuitenkin rakkaat läheiset ja ystävät, jotka seurasivat matkan tekoani gps-pallukkaa seuraten ja kaikista koskettavinta oli "Sadun huutojoukot", jotka tulivat 50 kilometrin tienoilla reitin varrelle kannustamaan. Voitte vaan uskoa, miltä tuntuu kun olet taivaltanut miltei 50 kilometriä ja yhtäkkiä kuuluu metsään tädin pienen kullanmurun huuto "Satuuuu" ja saan saapua tiepätkälle suuren kannustushuutojen saattelemana. Saan nähdä sen rakkaiden kasvoilta hehkuvan ilon ja innostuksen. Sitä tunnetta en unohda ikinä.  Se hetki oli ehdottomasti parasta tässä juoksussa. Kiitos rakkaat!! <3

50 km asti matkan teko oli sujunut miltei ongelmitta. Nilkka tosin muljahti hieman jossakin 20+ tienoilla, ja siinä hetkessä olin että voiiii eiiii. Onneksi olin kuitenkin varautunut tähän hetkeen ennalta, ja puhuin saman tien itselleni "No niin, nyt tapahtui se, mihin olit etukäteen varautunut, etkä voi enää tilanteelle mitään. Nyt ei kannata jäädä murehtimaan, vaan täytyy lähteä katsomaan mihin askel kantaa." Laitoin myös kädet ristiin ja huokaisin ylöspäin, ettei nilkka oireilisi..(Eikä se muuten oireillut;)). Maha tuntui paikoin oudolta alusta lähtien ja huomasin, että urheilujuoma ei uppoa ollenkaan. Pikkaisen mieli meinasi siitäkin lähteä murehtimaan ja jännittämään, että mitähän vielä tulee, mutta samantien nekin neg.ajatukset kippasin romukoppaan. Stressaamalla se ei ainakaan parane. Tunnit vain kului toinen toisensa jälkeen, ja matka eteni. Etenin matkaa "tunti kerrallaan", ja itse koin tämän hyvänä etappi-ajatteluna, koska kilometrien määrää oli vaikea arvioida. Riippuen poluista eteneminen oli välillä nopeampaa ja välillä hitaampaa. Ensimmäinen tavoitteeni oli saavuttaa maratonin rajapyykki, jonka jälkeiset kilometrit oli uutta aluevaltausta juoksu-uralla. Olin tuntenut hiukan huonoa omaa tuntoa siitä, että olin karannut järjestäjän suosituksesta poiketen polku-ultralle ensikertalaisena, vaikka en ollut aikaisemmin juossut koskaan nuuksio classicin maratonmatkaa tai vastaavaa maastomaraa. Mutta eihän  kerrota kellekään.. Täällä sitä oltiin ja koluttiin Nuuksiota joka kolkasta, ei tänne saakka joka viikko jaksa lähteä ajelemaan. ;)

50 kilometrin huoltopisteen jälkeen alkoi kuitenkin hieman haastavammat hetket, kun aloin kärsimään jatkuvasta pahoinvoinnista ja etovasta olosta. Mikään energia eikä neste meinannut upota ja jo hetken mietin, että mitenhän pitkät seuraavista 20 kilometreistä tuleekaan. Ymmärsin, että jotain on pakko saada alas, vaikka ei maistuisi mikään. Muuten matkasta tulisi toooosi pitkä. Join vettä ja napostelin rusinoita sekä suolaisia pähkinöitä. Epäilin, että johtuisiko elektrolyyttivajeesta, kun geelit eikä elektrolyyttijuoma uponnut ollenkaan. Olin ottanut suolaa onneksi joka pisteeltä. Psyykkasin itseäni, kun tajusin ettei tässä  hetkessä olo mihinkään helpota. Joudun varmastikin kärsimään tästä etovasta olosta loppuun asti, joten en anna sen häiritä liikaa juoksua. Pelastuksena oli salmiakki, joita imeskelin ja vei sitä pahinta oloa pois, ainakin lumevaikutuksena. Näin jälkikäteen olen arvellut, että pahoinvointi saattoi johtua aivan liian vähäisestä nesteiden nauttimisesta ja suolan puutteesta. Ekat tunnit taivallettiin aikaisessa aamussa, eikä sen aikana todellakaan muistanut juoda riittävästi, eikä ehkä sen jälkeenkään. Muutoinkin nyt herkälle mahalle tää setti saattoi olla nyt vaan too much. Tämä kuuluu lajin luonteeseen. Tärkeää kokemusta ja oppia. Positiivista on se, etten jäänyt liikaa kiinni mielessäni tähän pahaan oloon vaan taivalsin eteenpäin. Alkuun piti vain edetä tosi rauhallisesti, koska piti rauhoittaa mahaa. Harmikseni menetin hyviä peesejä, joiden perässä olisi ollut kiva taivaltaa. Jouduin käymään kertaalleen puskassa. Mahan toiminta oli kuitenkin normaalia, Ei ollut sentään mennyt pakka ihan sekaisin, joten juoksu sai jatkua. :)

Kuva:Kimmo Kiiski

Siinä 60 km rajapyykkiä lähestyessä mieli alkoi karkailemaan jo maaliin, ja katselin kelloa että tässähän taidetaan alittaa 11 tuntia. Tämä oli virhe. Siis se, etten jatkanut hyväksi havaittua tunti kerrallaan - etappia koska viimeiset kilometrit tuntui vaan tosi pitkältä. Etenkin kun tajusi, että järjestäjä tarjoaa kaupan päälliseksi myös lisää kilometrejä. Onneksi Hanna oli tätä epäillytkin jo etukäteen karttaa katsoessaan, joten olin siihenkin ennalta varautunut. Mitäpä tuosta - muutamat kilometrit sinne tänne. Noh, oikeasti siinä vaiheessa kun on ohittanut 60 km kyltin ja miettinyt, "enää kymppi" ja saavut maratonmatkalaisten kanssa samalle reitille ja kohta huomaat kyltin 32 km, eli "vielä kymppi", niin ei hirveästi naurata. :) Tosin tässäkään ei olisi ollut mitään ongelmaa, ellei mieli olisi karannut jo sinne maaliin. Mutta olipahan mukava päästä ihmisten ilmoille ja saada juoksuseuraa maratonmatkalaisista. Kunnes tajusin, että heidän eteneminen on hitaampaa kuin minun, eikä taida peesiapua löytyä. Pakko oli vähän henkseleitä paukuttaa ja saada buustia viimeisille kilometreille ohittaessa maratonmatkalaisia ja huikata, että lähtekää peesiin mä oon sentään ultralla. Ja ah, miten kivaa oli kuulla takaa "Ultralla ja tommonen askel". Myhäilin tyytyväisenä ja jatkoin rallatellen eteenpäin, oli kivaa juosta, kun oli helppoa baanaa.

Yhtäkkiä alkoi alamäessä kuulumaan myös "Hyvä Satu, Hyvä Satu, Hyvä Satu". Siellä ne rakkaat Sadun huutojoukot oli taas kannustamassa. Tuo kannustus sai taatusti hymyn niin monien muidenkin huulillle. (Kannustusjoukot: Ette uskokaan miten paljon varmasti buustatitte monien matkaa, Kiitos!!) Pikaiset halaukset ja huikkaukset, että maha asetti vähän haasteita mutta eiköhän loppuun mennä. Enää neljä kilometriä maaliin. Jee. Olin miettinyt etukäteen, mitä kaikkea tunteita kävisinkään juoksun aikana läpi ja jo jossain vaiheessa ennätin miettiä, että enkö edes itke tällä matkalla. Kunnes yhtäkkiä, siinä rakkaat ohittaessani alkoi hillitön itkunpuuska. Ultramaraton, kohta maalissa, ja jalat edelleen näin hemmetin vahvat. Mitä ihmettä! Jotenkin niin hämmentynyt olo, kokonaisuutena eteneminen tuntunut koko ajan niin helpolta. Voiko olla edes totta. Mietin myös  rakkaita kannustajia, siellä ne silmät kirkkaana kannustaen, halusivat tulla jakamaan kanssani tätä unelmaani. Se saa edelleen kyyneleet silmiin. Kasailin hetken itseäni, eteneminen saattoi kuulostaa nimittäin exhaustion partaalla olevalta. Kaikki ok, tuli vain pikku tunneryöppy. :) Vikat kilometrit tuntui kyllä aika pitkältä, oma kello näytti jo 70 kilometriä ja kellon akkukin muuten sippasi siihen. Oli varmaan aatellut, että nainen - nyt se 70 km riittää. Mutta vielä oli matkaa.  Lopulta viiiiimein alkoi kuulua myös kuuluttajan ääniä.  Maaliviivaa lähestyessä huikea kannustus taas odotti ja nyt spurtilla maaliin. Aivan huikea tsemppi tuli myös kuuluttajalta (kiitos!) ja hymyssä suin maaliin. Ultramaraton - done.

Maalissa oli jotenkin niiiin hämmentynyt olo. Tässäkö tää oli. Onnellinen ja kiitollinen tottakai, etenkin kun siskonikin joka ei ollut päässyt paikalle soitti ja itki puhelimessa ja oli niin ylpeä musta. Samoin kun avasin whatsappin ja sieltä huomasin kuinka niin monet olivat seuranneet matkan tekoani ja lähettäneet viestejä. Awwwww. Ehkä juuri siksi tää oli niin helppoa, en mä juossut yksin vaan kaikkien rakkaiden kanssa. Niin monet tietää, että juoksu on mulle iso juttu ja halusivat elää kanssani yhtä unelmaani. <3 Hymy oli maalissa herkässä ja ihana oli vastaanottaa Hannakin maaliin. Hannan juoksu oli ollut täyttä nautintoa. <3

Oli ihana jakaa tämä kokemus Hannan kanssa ja jatkaa iltaa syöden ja juoksutunnelmia fiilistellen. Siinä kuvatunnelmia katsellessa tirautettiin kyyneleet, oli tämä huikea päivä.

Kiitos tuhannesti paikalla olleille "Sadun huutojoukoille", siskolleni täydellisestä hengessä kulkemisessa, vanhemmilleni, Heidille, joka oli lähettänyt tsemppiviestejä matkan aikana, Saaralle kaikesta psyykkisesta valmistautumisavusta, Kimmolle kannustuksesta ja kuvista matkan varrelta, kiitos rakkaille ystäville ja blogin lukijoille, jotka ootte tsempannut ja uskoitte muhun. Kiitos rakkaalle miehelleni kaikesta tuesta. <3

Erityiskiitos myös Hannalle, et arvaakaan miten onnellinen olen, että olen saanut tutustua tämän blogimaailman kautta sinuun ja saan kutsua sinua nykyisin ystäväksi. Kiitos kun houkuttelit mukaan Nuuksioon ja kiitos kaikesta tuesta ja vastauksista tuhansiin typeriin ensi kertalaisen kysymyksiin. Olet huikea mimmi! <3

Juoksua seuraavina päivinä oli hämmentynyt olo. Sekoitus onnea ja kiitollisuutta, mutta myös hämmennystä ja jopa negatiivisiakin tunteita. Olin kai niin henkisesti latautunut tähän juoksuun, että mieli oli todella herkillä. Toisaalta koin onnellisuutta mutta myös pettymystä "tätäkö se oli, mistä olin vuosia haaveillut". Olin hämmentynyt tunteistani. Olin ehkä etukäteen varautunut johonkin superelämykseen, ja tavallaan koin pettymystä että se meni näin. Koin jopa huonommuutta itseäni kohtaan, enkä osannut arvostaa saavutustani. Olisi pitänyt juosta kovempaa. Eihän tää oo mitään, huomasin miettiväni. Ne tunteetkin tuntui oikeastaan aika pahalta ja olo oli todella hämmentynyt. Miksi ihmeessä edes mietin näin? Enkö osaa olla kiitollinen?

Lopulta kuitenkin, aikani prosessoituani ja siskon kanssa juteltuani.. ja läpikäydessäni kaikki tunteet, nousee päällimmäisenä syvä kiitollisuus siitä, että minulla on vahva keho, vahvat jalat ja vahva mieli. Nyt tunnen taas paremmin kehoani ja itseäni. Olen saanut arvokasta oppia siitä, miten se käyttäytyy näin pitkässä suorituksessa.

Tästä kaikesta kokemasta, nyt vain niin syvästi kiitollinen.  

 Rajoja ei edes kolkuteltu. Ehkä tämä olikin vasta alkusoittoa. Siispä matka jatkuu.