sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Tahko Vuorijuoksu 21km rapsa - kilpailumielellä, kerrankin

Juoksu on minulle tietynlaista terapiaa. Joskus keskittyy laittamaan vain töppöstä toisen eteen ajattelematta yhtään mitään. Toisinaan juoksu on täynnä ajatusten virtaa. Eilinen juoksu Tahkolla oli nimenomaan jälkimmäistä. Osallistuin eilen järjestettyyn Tahko vuorijuoksu-tapahtumaan. Näillä leveyasteilla vuorijuoksu ehkä antaa hivenen vääränlaista kuvaa, mutta mäkiä kyllä tahkottiin ihan urakalla. Osallistuin 21 kilometrin matkalle, joka juostiin vaihtelevassa maastossa välillä laskettelurinteitäkin kivuten niin ylös kuin alas. Juoksureitti on monipuolinen, kumpuileva ja vaihteleva. Reitillä juostaan leveillä hiekkateillä, poluilla, metsätiepätkillä ja ajottain myös jyrkässä rinteessä. Tapahtuma järjestettiin ensimmäistä kertaa toissavuonna, jolloin itsekin osallistuin. Tämä tapahtuma jäi jo silloin mieleen upean luonnonrauhan ansiosta ja siitä ehkä kipinä syttyikin polku-ja maastojuoksun pariin. Viime vuonna tapahtuma jäi välistä, mutta tänä vuonna päätin lähteä taasen juoksemaan Tahkon maisemiin. Tosin hyvin pitkään pohdin juoksuun osallistumista, ja lopullisen päätöksen osallistumisesta teinkin vasta kisa-aamuna. Onneksi lähdin, koska juoksu oli kivaa! Kokonaisuutena juoksu sujui erittäin hyvin ja olo tuntui vahvalta. 

Mutta se, miksi pohdin niin kovin pitkään juoksuun osallistumista, olikin sitten toinen juttu. Viime aikoina olen miettinyt nimittäin paljon sitä, mitä juoksutapahtumilta haluan. Miksi osallistun. Miksi juoksen. Joskus tapahtumissa houkuttelee porukkahenki ja yhteinen elämys. Nyt olisin lähdössä tapahtumaan yksin, eikä olisi ketään kenen kanssa juoksuhommia olisi fiilistellyt. Olen miettinyt paljon myös juoksun tavoitteita, motiiveja. Näitä pohdintoja kirjoittelin ylös "Juoksun tavoitteellisuudesta"-postaukseen, joka saikin liudan kommentteja ja nousi yhdeksi luetuimmaksi jutuksi. Juoksu on minulle tärkein harrastus, josta todella nautin. Olen fiilisjuoksija ja todella nautin siitä mitä teen. Olen pitänyt tavoitteellisuutta itselleni vieraana ajatuksena ja ehkä pelottavanakin. Pelkona menettää sen rentouden tunteen. Olen nyt lueskellut toisten ajatuksia tavoitteista ja kilpailuhenkisyydestä. Olen niiden ja lukuisten pohdintojen ansiosta ymmärtänyt, että olen mieltänyt kilpailuhenkisyyden liian negatiiviseksi. Olen persoonaltani niin empaattinen rinnallakulkija, että minun on ollut vaikea omaksua itselleni roolia, että haluaisin olla parempi kuin joku toinen - tai jopa paras. Olen miettinyt juoksua liiankin vertauskuvallisesti. Juoksun aikana kokemat asiat toki kuvaa paljon elämää, mutta se ei ole elämä. Jos haluaisin kilpailla, voittaa itseni lisäksi myös toisia, se ei tarkoita ettenkö edelleen olisi se empaattinen rinnallakulkija. Ja toisekseen, vaikka lähtisinkin juoksemaan kilpailumielellä: suurin taisteluparini olisi kuitenkin omat ajatukseni ja oma psyykkinen taisteluni. Olen osoittanut itselleni jo lukuisia kertoja, että minusta löytyy juoksuvahvuutta. Nyt saa olla myös sen toteennäyttämisen aika, ennenkaikkea itselleni.

Ja siispä, näiden ajatusten saattelemana halusin lähteä juoksutapahtumaan tekemään tosissani parhaani. Tottakai olen ennenkin tehnyt parhaani, mutta hyvin mukavuusalueella. Juossut fiiliksen mukaan. Nyt kuitenkin päätin lähteä puristamaan itsestäni hitusen enemmän tehoja irti. Tämä uusi ajattelumalli tarkoitti myös jonkinlaisen juoksusuunnitelman tekemistä, joka tällaiseen mäkijuoksuun oli seuraava: Juosta kaikki juostavat pätkät niin reipasta vauhtia kuin vaan hyvältä tuntuu. Kävellä laskettelurinne ylös, mutta muuten mäet pyrittävä juosten ylös. Reitin lopussa vielä yksi vaihe lisää juoksuun, koska lopussa pitää tuntua pahalta. Asetin ajatuksissani aikatavoitteeksi kahden tunnin alittamisen.




Miten tämä sitten onnistui? 

Ennen starttia: 
Aamupäivällä valmistauduin normaalin tapaan: iso lautasellinen puuroa, kahvia, urheilujuomaa, vettä ja tunti ennen starttia banaani. Varusteiden valintaa, lämmintä +2, tuulee. Tuntuu hyytävältä, mutta silti puen päälleni vain pitkähihaisen paidan ja hyvin ohuen juoksutakin. Buffihuivin kaulaan, hanskat ja huivin päälle. Tämä taatusti riittää. Juostessa ei tule kylmä, vakuuttelen. Kisapaikalla aistin tunnelmaa, hyvä fiilis. Laahuilen yksikseni, kaipaan kavereita kenen kanssa fiilistellä. Näen onneksi tuttuja, kenen kanssa vaihtaa muutama sananen erityisesti varusteiden valitsemisesta. Valmistautuminen jää kuitenkin vain itselleni. Otan yhden kuvan, ja päivitän instaan. "Päätin lähteä kokeilemaan miten tahkon mäki tänään talttuu." Istuin silloin sohvalla ja teki mieli pysytellä siellä. Läpsin itseäni vähän poskille. Nyt ylös nainen sieltä. Olet tekemässä sitä, mitä nautit. Laitan napit korvaan, kuuntelen Chisun version Mikael Gabrielin biisistä ja hyräilen mielessäni tahtiin: "älä luovuta beibi". Hymy alkaa nousta. Käyn vähän verkkaamassa ulkona. Tuntuu hyvältä. Ilma on raikas. I'm ready to run. 

Asetun rohkeasti lähelle starttiviivaa, startista lähtee 12 ja 21 kilometrin juoksijat. Tiedän entuudestaan, että ensimmäiset neljä kilometria rallatellaan helppokulkuista hiekkatietä ja päätän, että nyt antaa vain mennä. Juoksu starttaa reippaasti, kilometri vauhdit alle 4:30. Reipas meno, juoksu rullaa. Antaa mennä vaan. Helpoilla kilometreillä otetaan minuutteja pois. Juoksu tuntuu vahvalta ja nopealta. Toivottavasti en juokse jalkoja alta. Mietin kuitenkin, että kyseessä kuitenkin lyhyt matka. Paukkuja riittää kyllä. Neljän kilometrin jälkeen siirrytään poluille-ja metsäteille, josta lähteekin nousujohdanteisuus Pehkulle asti. Välillä toki lasketellaan alaspäinkin ennen uusia nousuja. Juoksuilma on raikas, nautin. Ympärilläni on muutamia naisia, joiden vuoron perään toisiamme ohittelemme. Mietin, että tässä rinnalla on nyt näitä kilpailutovereita. Juoksun aikana kuitenkin vaivun täysin omiin ajatuksiini: töppöstä toisen eteen. Lähden miettimään tätä kilpailuhenkisyyttä lisää. Mietin omaa taustaani salibandypelaajana.  Lähdin joka peliin, joka vaihtoon, viimeisille sekunneille asti voittamaan jokaisen pallon, jokaisen tilanteen. Tekemään parhaani. Tekemään oman osani joukkueen hyväksi. Miksi tekisin nyt toisin. Miksi en uskaltaisi viimeisille sekunneille asti tehdä parhaani, antaa kaikkeni. Nyt tässä juoksutiimissä ei ole muita,  olen vain minä ja minun tavoitteeni mutta miksi en itseni eteen tekisi sitä, mitä toisten. Parhaani.

Pehkulle nousee piiitkänpitkä loiva mäki, jonka jälkeen siirrytään laskettelurinteeseen. Tässä vaiheessa on matkaa juostu kymppi ja nyt lähdetään laskuun rinteeseen. Rinne on jyrkkä ja juokseminen on haastavaa. Toissavuoteen verrattuna menee huomattavasti paremmin, mutta silti vielä opettelemista. Rinteen alapuolella jatketaan tasaista juoksua. Tässä kohdin 12 km-matkalaiset lähtee juoksemaan maaliin Piazzan edustalle, kun 21 matkaajat jatkaavat matkaa takaisin kohti Tahkon huippua, laskettelurinnettä ylös. Nousu on tiukka, ei asiaa juoksuun kuten etukäteen olin varautunutkin. Ripeää ylösnousua, mutta ah on paha. Nousu on jyrkkä. Katselen ympärilleni ja havaitsen muutamia naisia, niitä päänahkoja. Ohitan yhden rinteessä ja pari jää vielä edessäpäin siintämään. Aikaa on vielä saavuttaa selkiä. Rinteen kapuamisen jälkeen tuntuu hyvältä: lähtee paras vaihe. Juostaan rinteiden päällä uskomattoman kauniissa maisemassa. Juoksu kulkee, maisemat huikeat ja fiilis on hyvä. Reisissä tuntuu mukava tunne, mutta paukkuja on vielä. Mahtavaa. Reitti jatkuu laskusuuntaisesti, loivia alamäkiä ja tässä on vahvuuteni: loivat alamäet joita uskallan rullailla tosi kovaa. Juoksuvauhti yltyy 4-4.20 tienoille. Nyt menee vahvasti. Ohitan yhden naisen, epäilen että jää minun perään. Askeleita ei kuulu, joten ei pystynyt tarttumaan lentävään askeleeni. Nyt antaa vain mennä. Alaspäin on kevyt rullata. Juoksu tuntuu erittäin vahvalta. Pitkän suoran päässä näen vielä yhden selän. Saankohan sen vielä kiinni. Juoksufiilis on hyvä, askel on vahva, ilma on hyvä. Nautin. Nyt kilometrejä ei ole enää kuin 7 km, ei enää mitään. Tämän vielä jaksaa, vaikka mikä olisi. 



Jossakin kohdin kun tarpeeksi on tultu alas, lähdetään nousemaan taasen ylös. Mennään siirtymäreitin myötäisesti, kivikkoisessa osuudessa. Mietin, että tämäkin yksi vahvuuteni. Olen juossut metsässä, osaan juosta metsässä. Antaa mennä vain. Hivuttava nousu alkaa tuntua jo vähän pahalta. Mietin itsekseni, hyvä niin. Pitääkin. Jalka kuitenkin nousee, pari tiukempaa pätkää edessä. On otettava pari kävelyaskelta kunnes mietin että tänne ei ole tultu kävelemään. Tsemppaan ja vakuutan itselleni, että pystyn kyllä. Ei enää pitkään nousta, kun pääsee alaspäin. Nousu onkin pidempi kuin muistin, mutta samanaikaisesti olen lähestynyt koko ajan yhtä selkää. On jo saavutettavissa ja tulee hetki, kun ohitan. Nyt töppöstä vain toisen eteen, ei varaa enää himmata. Lopulta hivuttava nousu rinteen tuntumaan on ohi, hörppään tilkan vettä ja lähden painamaan kohti alaspäin. Pari kilsaa matkaa ja tiedän, että edessä laskua - alkuun jyrkästi ja loppu tasaista tahtia kohti maalia. Nyt urku auki ja antaa mennä. Edelleen olo on vahva, juoksuaskel lentää. Menoksi vain likka. Vilaisen kelloa. Kahden tunnin alitus on saavutettavissa, joten antaa palaa vaan.

Juoksuaskel lentää. Lähestyn järven ylittävää siltaa. Uskallan huutaa edessäoleville kävelijöille: tilaa. Nyt ei enää himmata, olen kovis ja vaadin itselleni tietä. Sillan ylitys, pieni nousu ja maalisuora. Hanat kaakkoon ja täysillä maaliin. Kuuluttaja sanoo aikani: 1:58 ja jotain. Alle kaksi tuntia. Jes. Maalialueella vettä, sipsejä ja vähän banaania. Mikään ei maistu, mutta koetan syödä. Lähden hakemaan pian vaihtovarusteita. Tulee herkästi kylmä. Selailen netistä tuloksia, ja havaitsen olleeni neljäs. Kärkikolmikko oli mennyt menojaan, mutta sen jälkeen olin ensimmäinen nainen maaliintulleista. Huhuh, tuntui hyvältä. Kolmas juoksutapahtuma tänä vuonna, ja taas viiden parhaan joukossa. Hämmentää. Maaliin saapuu pian minun jälkeeni myös tuttavani, jonka kanssa jaetaan juoksufiiliksiä ja lähdetään pesuille kylpylään. Lippu sisältyi hintaan. Mukava oli turista fiiliksiä juoksusta ja jakaa tunnelmia jonkun kanssa. Tämä kohtaaminen kruunasi vielä juoksutapahtuman, yhdessä tunnelmointi.

Kotiin ajellessani endorfiinit jyllää, on hyvä olo. Mietin tavoitteni: Aikatavoite täyttyi, 1:58:39. Juostavat pätkät juostiin oikeasti kovaa (jossakin kohtaa kilometrivauhdit oli jopa 4-4.20) ja tein loppuun asti parhaani. Välillä tuntui jopa pahalta. Siis mahtavaa. Hyvä minä! Juoksu oli huippu. Paransin toissavuotista aikaa kahdeksalla minuutilla.. Tavoitteellisuudseta huolimatta juoksin hymy huulilla. Nautin.  Ei ne olekaan toisiaan poissulkevia. Voitin tässä kisassani ennen kaikkea itseni. Vaivuin juoksun aikana tyystin omiin ajatuksiini ja todellakin tulin maaliin kaikkien pohdintojen jälkeen niin voittajana. 

Huikea päätös tälle kaudelle. Neljä tapahtumaa. Uusia elämyksiä swimrunissa. Kolme juoksutapahtumaa, joista kaksi puolimaraa mäkisissä maastoissa ja yksi maraton. Hienoja tapahtumia, hienoja juoksua, upeita kohtaamisia, itsensävoittamisia ja myös upeita sijoituksia. Tästä on hyvä jatkaa kohti uusia seikkailuja.. ja kenties podiumeja. ;)


Ihanaa syksyn jatkoa kaikille. <3 

Kiitos teille lukuisille inspiroiville bloggaajille ja kaikille minuakin näinä vuosina tsempanneille! Jokainen tsemppi saa hymyn huulille ja askeleen kevenemään! :) Meillä on hyvä juoksuyhteisö, jossa on erityistä voimaa!

Iso kiitos inspiroinnista ja herättäneistä ajatuksista erityisesti:

Poppis
Pikkuliten - Poppiksen maratonprojekti

Miia
Unelmiia märissä lenkkareissa - Miian inspiroiva ja monipuolinen itsensä haastaminen ultramatkoilla ja triathlonissa.
Kiitos myös Marikalle pitkästä kommentista Juoksun tavoitteellisuudesta-postaukseen.

Oikein levollista sunnuntai-iltaa ja mitä parhainta alkavaa viikkoa!! <3 Toivottavasti saadaan vielä aurinkoisia päiviä. Ylläoleva kuva on toissavuoden vuorijuoksu-tapahtumasta, jossa paistateltiin auringossa..jospa vastaavia päiviä olisi vielä luvassa! :)

maanantai 17. lokakuuta 2016

Karhunkierroksen vaellus - juonipaljastuksia reitistä

Viime viikon syyspatikoinnilla Oulangan kansallispuistossa oli historian havinaa. Ajatella, että niitä polkuja on tallattu jo pitkä tovi. Karhunkierroksen jalkapatikkareitti Ristikalliolta Rukalle on merkattu jo vuonna 1954. Edelleen poluilla käy vuosittain vierailijoita useita satoja tuhansia, ja Karhunkierros onkin Suomen suosituin vaellusreitti. Itse olen kertaalleen käynyt Karhunkierroksen reitillä toissavuonna, kun osallistuin NUTS Karhunkierroksen 31 kilometrin sprinttimatkalle. Rukalla on tullut käytyä talvella laskemassa muutamaan otteeseen. Nytpä siis oikein innolla lähdin tutustumaan kunnolla ensikertaa tähän maankuuluun vaellusreittiin. Meillä oli aikaa patikointiin kaksi kokonaista ja kaksi puolipäivää, jotka oli myös ajopäiviä. Näin ollen suunnittelimme lähtevämme Ristikalliolta Sallan tien varresta, joka on reitin vanhin lähtöpaikka. Täältä ennättäisimme ensimmäiseen yösijaamme ennen pimeän tuloa. Toinen lähtöpiste sijaitsee Hautajärvellä, ja sieltä kertyy kokonaismatkaa Rukalle 82 km. Ristikalliolta on 72 km. Karhunkierrokselle pääsee kuitenkin liittymään myös monesta muustakin kohdasta, mikäli ei ole aikaa tai mahdollisuuksia patikoida koko reitistöä.

Ensimmäinen päivä: Ristikallion lähtöpaikka - Taivalköngäs 9 km
Rinkat selkään ja matkaan. Fiilis oli hetimmiten mahtava. Ajatus muutaman päivän totaalisesta sulkeutumisesta metsän siimekseen tuntui hektisen syyskuun jälkeen erittäin mahtavalta. Kuuntelimme ihanaa hiljaisuutta ja ihastelimme matkan varrella kauniita maisemia. Polut olivat hyväkuntoisia ja reitti erittäin hyvin merkattu. Oli ilo tallustella. Saavuimme sopivasti ennen auringonlaskua Taivalkönkäälle, jossa olikin meitä jo nuotiotulet odottelemassa. Siinäpä oli ilo istahtaa ruuanlaittoon nuotiotulen loimuun. Illallisen jälkeen kömmimmekin autiotupaan, ja ajopäivän ja muutaman tunnin patikoinnin päätteeksi ei tarvinnut unta kauaa odotella. Edes nurkissa rapisseet hiiret eivät häirinneet matkalaisten unta, ainakaan pahasti. ;)


Toinen päivä: Taivalköngäs - Jussinkämppä 24 km

Taivalkönkäällä yhdistyvät Ristikalliolta ja Hautajärveltä lähteneet reitit ja tästä eteenpäin kuljetaan samaa reittiä. Tässä vaiheessa myös minun polkujuoksijan silmät aktivoituvat katsastelemaan minkäslaista maastoa on täällä tarjolla, jos joskus pidemmillekin reiteille lähtisi juoksentelemaan kevään karkeloissa. Tämä reittipätkä vaikutti kyllä niin hyvältä juoksubaanalta, että erittäin helposti juoksee tällä pätkällä jalat alta, mikäli ei malta menohaluja hillitä. On nimittäin (liiankin?) hyväkulkuista polkua. 
Me ei kuitenkaan olleet tultu juoksemaan, joten edettiin rauhakseltaan ihaillen kauniita metsiä ja harjumaisemaa. Piipahdettiin Oulangan luontokeskuksessa herkullisilla pullakahveilla ja lueskeltiin juttuja reitin historiasta. Jatkoimme matkaa kohti Ansan kämppää, jossa ajattelimme pitää hieman pidemmän lounastauon. Matkan varrella riitti ihasteltavaa ja ihmettelemistä. Täytyy sanoa, että varsin kaunis reitti. Lokakuu alkaa olla sesongin ulkopuolella, joten reitillä tuli vastaan ihmisiä vain harvakseltaan. Hyvin rauhassa saimme hämmästellä Kiutakönkään kuohuja, Oulangan joen kauneutta ja naavaisia puita, joka loi metsään suorastaan taianomaista tunnelmaa. Ansakämpällä lepuuttelimme tovin jalkoja, joissa alkoi jo tuntumaan rinkan paino. Tämän taukohetken päätteeksi jaksoimme jatkaa vielä matkaa Jussinkämpälle.


Yövyimme autiotuvissa, jossa oli näin sesonkiajan ulkopuolella erittäin hyvin tilaa. Tuntui suorastaan luksukselta pitkän päivän päätteeksi sytyttää kaminaan tuli ja viettää jo kovin pimeää syysiltaa lämpöisessä tuvassa. Jussinkämpässä kokkailimme liedellä kunnon illallisen, ja yllätyksenä minulle Heidi kaivoi rinkasta pienen pullollisen kuohuvaa, joka teki illasta vielä speciaalia. Siinä me iloitsimme patikointipäivästä, kauniista luonnon lumosta, raukeasta olosta ja tietysti ystävyydestä.  Yöllä nukuimme taas todella hyvin ja aamuvarhain kuudelta herättyäni kävin usvaisessa aamussa pulahtamassa järvessä, ah sitä jäätävää ihanuutta!

Kolmas päivä: Jussinkämppä - Porontimajoki 23 km

Jussinkämpältä lähtiessä maisema jo hieman muuttui haasteellisemmaksi. Enää ei polkujuoksijatkaan kevyesti läpsöttelisi menemään vaan tuli vaiheita, jolloin sai katsoa jo tiukasti eteensä ettei mätkähdä juurakkoon. Maiseman varrella oli paljon portaita, pitkospuita ja osittain vaikeakulkuista polkua aivan Kitkajoen vierustassa. Ainakin se rinkka selässä tuntui haasteelliselta kivuta vinoja kallioisia kohtia. Lopussa reittiin yhdistyi kuitenkin myös pienen karhunkierroksen reitti, jolloin polut muuttuivat jälleen leveäksi ja tamppautuneiksi. Meillä alkoi jo parin päivän patikoinnit ja sen päiväiset kilometrit tuntua jo jalkapöydissä ja kova pohja ei paljoa mieltä ylentänyt. Täytyi pitää säännöllisesti taukoja, jossa heitti rinkan pois selästä, jotta jalkapöydät edes tovin lepäisivät. Pienen karhunkierroksen (12km) reitistöllä oli lukuisia päiväpatikoijia ihastelemassa syysmaisemaa ja itsekin fiilistelin näissä maisemissa omia juoksutunnelmia. Tämä päivä oli ehkä jaloille haasteellisin, ja siksi olimmekin helpottuneita päästessämme suloiseen yösijaamme, Porontimajoelle. Autiotuvat sijaitsivat aivan kosken tuntumassa, joten ei ollut edes pitkä matka veden hakuun. Saapuessamme autiotuvalle laitoimme tulet kaminaan ja kävimme sahaamassa ja pilkkomassa puita jo seuraavia tulijoita varten. On erittäin ystävällistä, oikeastaan suotavaa jättää halottuja puita valmiiksi itse poistuessaan. Me teimme tämän työn hetimmiten, jotta aamusta ei tarvinnut enää halonhakkuuseen lähteä. Viimeinen yö reitillä - kerran vielä iltatunnelmointia ja hyvää ruokaa. Porontimajoella yöpyi muutamia muitakin, toiset autiotuvassa ja toiset ulkona laavulla. Siinä mekin tovin istuimme nuotiotulen ääressä kuunnellen toisten tarinoita. Mutta kuten tähänkin asti, oli nämä neitoset valmiita jo kahdeksalta yöpuulle ja nyt sentään viimeisen illan kunniaksi valvottiin yhdeksään. ;)





Neljäs päivä: Porontimajoki - Ruka 16 km


Viimeisenä päivänä oli edessä rypistys, josta olin maalaillut itselleni kauhukuvia. Lopulta sain kuitenkin todeta, että pitkät pätkät edettiin metsäautoteillä ja ryteikössä ennen Valtavaaran luonnonsuojelualueelle saapumista, jolloin reitti muuttui kumpuilevammaksi ja myös huomattavasti kauniimmaksi. Tämä päivä oli edellisiä kylmempi ja vaarojen laella näkyi jo huurteisia puita. Muuta sieltä ei nähnytkään synkän usvan peittäessä näkyvyyden. Muutoin harmaus toi maisemaan oman kauneutensa, vaikka jylhät maisemat jäivätkin näkemättä. Reitti oli kumpuilevaa, alas ja ylöspäin menoa. Tiukkaa lyhyttä nousua, loivia rinteitä, ylös-ja alaskipuamista. monia satoja portaita ja muuta mukavaa. Viimeinen nousu, kilometrin matka Rukan huipulle oli myös varsin tylyä, joka sai jalkoihin kiitettävää poltetta aikaiseksi. Siinä hetkessä mietittiin niitä pitkän reitin juoksijoita, että voi moro mikä loppurutistus reitin päätteeksi. ;) Muistanhan jo itsekin sprinttimatkaltani, että tylyä settiä oli loppuun asti luvassa - fiilis maaliin juoksusta sen rypistyksen jälkeen tuntuikin tosin entistä ihanammalta. Rukalle saapuessa oli hymy herkässä, ihanat neljä päivää takana luonnon lumossa! Syyspatikointi näissä maisemissa teki terää, ja harmaudesta huolimatta sää oli erittäin hyvä. Ihanan raikas ja kuiva, joten oli oikein miellyttävä sää patikointiin. Ihana, ikimuistoinen elämys jälleen takana. Näitä lisää, luonnossa on vaan niin parasta olla. <3



Voin lämpimästi suositella Karhunkierroksen patikointia!
Lumoava Karhunkierros, todellakin. Maineensa veroinen - kaunis, hyvinhoidettu ja monipuolinen.

Tuolla reitillä kulkiessa mietin, miten valtavan ylpeitä saamme olla suomalaisina tästä puhtaasta ja kauniista luonnostamme.

Ei laaksoa, ei kukkulaa, ei vettä rantaa rakkaampaa. 
Kiitos. <3

perjantai 14. lokakuuta 2016

Luonto hiljenee pian - onko kauneutta kaamosajassa?

Niin monena aamuna olen ihastellut taivaan värikirjoa ja ihastellut maiseman väriloistoa. Nyt herään jo hieman haikein mielin katselemaan avautuvaa maisemaa, ja sitä aamujen harmautta. Pian alkaa kaamosaika, kokoaikainen harmaus. Luonto hiljenee hetkeksi.

Luonnossa oleminen on terapeuttista, koska siellä kulkiessa tulee ajateltua elämää. Luonnon monimuotoisuus, vuodenaikojen ja sään vaihtelut ovat hyviä vertauskuvia elämästä. Ja tämäkin tuleva jakso, kaamosaika kuuluu vaan elämään. Elämäkään ei voi olla yhtä ilon ja onnen huumaa, kirkasta auringonpaistetta. 

Jokin vuosi sitten elin elämäni kaamosaikaa. Olo tuntui ahdistuneelta, päivät harmailta, tuntui ettei päivissä löytynyt auringon pilkahdustakaan. Ahdistuksen tunne alkuun pelotti. Pelkäsin,etten löydäkään enää sitä iloista minää. Tunne oli puuskittaista, pusertavaa tunnetta rinnassa. Olo oli kuin myrskutuulessa huojuvalla puulla, josta revittiin irti kaikki värikkäät lehdet.

Sinä aikana, vaikka kuinka itse olisi halunnut, että asioiden ja tunteiden käsittely olisi hetkessä ohitse, alkaisi auringonpaiste, oli vain hyväksyttävä että tietty ajanjakso on kuljettava läpi. Niine kaikkine harmaine aamuineen, pilvisine päivineen ja sysimustine öineen. 

Ja niin lopulta huomasi, että kaamosaikakin oli tarpeellinen. Sain rohkeutta pysähtyä tarkastelemaan elämää, olemaan rehellinen itselleen ja käsittelemään kaikki tunteet. Olemaan itselleen armollinen ja lopulta myös näkemään, että siinä harmaudessakin on paljon kaunista ja hyvää. 




 Eletyt päivät tuntuu 
Mut kipu on köykäinen kosketus vain
Terassin lyhtyä kiertävä koi
Kipua on, muttei tuskaa
eletyn elämän kolhuja vain
Jotakin totta ja voimaakin
Sydän on ehjä kuitenkin
-Juha Tapio-


Ihanan levollista viikonloppua kaikille!
Antakaa itsellenne ja ajatuksillenne aikaa. <3

torstai 13. lokakuuta 2016

Lumoava Karhunkierros

Neljä päivää luonnon rauhaa, syksyn raikkautta, usvaisia aamuja, illan pimeyttä, helppokulkuisia neulaspolkuja, kivikoita ja juurakkoa, pitkospuita, ylä-ja alamäkiä, taikametsiä, järvimaisemia, kosken kuohuja,
ja hiljaisuutta - jonka suorastaan kuulee.

Karhunkierros oli maineensa veroinen, upea ja elämyksellinen. Me lähdimme liikkeelle Ristikallion lähtöpaikalta, joten polkuja tallustettiin reippaat 70 kilometriä. Mieli virkistyi ja sielu lepäsi luonnonlumosta nauttien. En oikein osaa sanoin kuvata kaikkea kokemaani, enkä tiedä mistä kaikesta kirjoittaisin..

Kirjoittaisinko

Hämmästelyistä Ristikalliolla ja peilikuvasta järven pinnassa



Nuotiotulen loimusta Taivalkönkäällä


Sadoista porrasnousuista ja laskuista matkan varrella


Kiutakönkään kosken vaikuttavista kuohuista


Reitin viehättävyydestä Oulanganjoen myötäisesti


Kilometrikylteistä ja Karhunkierroksen historiasta


Sikeistä yöunista autiotuvan lämmössä


Sumuisista suon ylityksistä


Kitkajoen vierustaa myötäilevästä polusta


Pienen karhunkierroksen liittymisestä pääreittiin ja omista juoksumuistoista Nuts Karhunkierros 31K:lla


Päiväetapin päätteeksi väsyneistä jaloista ja ansaituista lepohetkistä

Porontimajoen autiotupien suloisuudesta, josta toisessa pääsee nukkumaan suoraan kosken päällä


Vaaroilla olleesta kuurasta ja syvästä sumusta


Ristikalliolta lähtevistä vanhoista kilometrikylteistä


Valtavaaran luonnonsuojelualueen kumpuilevista maastosta


Kohtaamisestani kuukkelin kanssa evästauolla


Taianomaisesta tunnelmasta lammella


Valtavaaran huiputuksesta sumuisessa säässä




Tylystä reitin viimeisestä kilometristä


Vai niistä ainutlaatuisista hetkistä, jaetuista ajatuksista ja yhteisestä elämyksestä rakkaan ystävän kanssa


Ei voi kai muuta kuin loppuun todeta..
Luonnon keskellä on todellakin hyvä olla.


Ihanaa syksyn jatkoa ja iso kiitos edellisen postauksen kommentoijille.
 Ilo kuulla, että siellä vielä ollaan. <3 

Kirjoittelen myöhemmin lisää itse vaellusreissusta, ja taidan kirjoitella vähän "juonipaljastuksia" reitistä, koska myönnän tsekkailleeni reittiä vähän polkujuoksijankin silmin.

Jos herää kysymyksiä tai ajatuksia, niin laittakaa kommenttiboxi laulamaan ;)
Kuinka moni on patikoinut karhunkierroksella, 
minä vuodenaikana ja millaisia muistoja?