Vaarojen Maraton 2020

Hymy, ilo ja kiitollisuus. Se kuvasti Vaarojen maratonin matkaani. Kun koko kesä on mennyt pitkälti uuden lajin, maastopyöräilyn parissa, oli ihanaa lähteä oman tutun lajin pariin. Kisassa olin ensikertaa, mutta Kolin reitti useammaltakin vaellukselta tuttu, joten tiesin mitä tuleman pitää. Suunnittelin juoksevani reippaasti kaikissa pätkissä, missä pystyn, koska tiesin vauhtini hidastuvan väistämättä teknisillä pätkillä, ja erityisesti kivikko-alamäissä joka on suurin kehityskohteeni.

Ja niinhän se juoksu eteni suunnitelman mukaan. Korona-toimet toi mahdollisuuden lähteä rullaavalla lähtöajalla. Mielestäni tämä oli oikein mainio ratkaisu. Tällä välttyi ruuhkalta, eikä tarvinnut värjötellä kylmässä odotellen omaa startin lähtöä. Sain lähteä sopivaan hetkeen nauttimaan huikean aurinkoisesta kelistä ja polkujuoksun ihanuudesta. 

Juoksu sujui oikein hyvin, mieli oli iloinen ja keli kuin morsian! Eihän tälläisella säällä voinut kuin nauttia matkan teosta ja upeista maisemista. Aikaisemmista pitkistä kisoista oppineena, aloitin ottamaan säännöllisesti energiaa heti alusta lähtien, joka takasi myös hyvän energiatason loppuun saakka. Kiviniemeen asti juoksentelin pääsääntöisesti yksin, joskus muutamt vauhdikkaat letkat menivät ohitseni. Tovin aikaa jäin heidän perään juoksemaan, joka antoi vauhtia itsellekin. Teknisimmillä pätkillä letkat kuitenkin menivät menojaan ja itse jatkoin omaa tuttua tahtiani. 

Kiviniemestä eteenpäin mukaani tarttui jonkinlainen joukko. Sain kuitenkin itse toimia vauhdin pitäjänä. Tiesin, että Ryläyksen puoli on minulle vaikein juoksupaikka, sillä kivikkoiset alamäet ei tosiaan ole minun vahvuuttani. Ylämäet eivät tuottaneet ongelmaa, ja niissä etenin kävely-juoksuyhdistelmällä riippuen mäen jyrkkyydestä.

Kuva: Touho Häkkinen

Reitti kokonaisuudessaan oli kyllä tosi kiva, koska nousut ja laskut vuorottelevat mukavasti. Oli reippaasti juostavaa pätkää, mutta myös  teknisyyttä riittää.  Tämä reitti on "rehellistä polkujuoksua". Tiepätkiä on harvassa ja nekin kaikki taisivat melkein olla hivuttavaa nousua. Mukava oli päästä kokemaan myös paljon puhuttu loppunousu. Puhtia oli vielä sen verran että lopussa sain napsittua muutamat selät kiinni! Mahti-meno säilyi siis loppuun saakka. 

Vaarojen Maraton 5:43:10, sij. 16/133.

Kuva: Hannu Airila

 

Tämän juoksun merkitys oli suurempi kuin moni voi arvata. Lähdin matkaan kuin terapiamatkalle. Juoksuliiviini laitoin Roosa-nauhan, joka muistutti äitini sisusta ja sitkeydestä selvitä tänä vuonna syöpähoidoista. Kaiken omien haasteiden keskellä, äitini on tukenut minua elämän isoissa myllerryksissä. Juoksu on paljon muutakin kuin aikoja ja suorituksia. Se on tapani jäsentää myös elämän isoja kysymyksiä. Tässä kisassa kumpusi pelkkä hymy ja kiitollisuus. Endorfiinimyrskyssä sain ilolla juosta maaliin, oman rakkaan syliin. Parasta ja ainutlaatuista. Kiitos.