perjantai 6. marraskuuta 2015

#TB Tukholman Maraton 2014 ja uudelleen iskenyt maratonkärpänen

Tämä kulunut syksy on ollut taas oikein juoksijan juhlaa. Säät ovat olleet niin huikeat, että olen skipannut jo monen monta salitreeniäkin houkuttelevan ulkoilman vuoksi. Syksyllä alkanut sali-inspis on kokenut hivenen kolauksen, mutta nämä säät vaan niin houkuttelevat puoleensa. Vielä sitä synkempänä marraskuun päivänä ehtii salillekin treenailemaan. Tämä syksyn juoksuinnostus on lisännyt haaveilua myös toisesta maratonista. Vuosi sitten keväällä (5/14) juoksin elämäni ensimmäisen maratonin, ja halusin jakaa nämä tunnelmat uudestaan kanssanne. Olipahan mukava muistella näitä tunnelmia.. ja ei kyllä helpottanut tätä iskenyttä maratonkärpästä ei sitten yhtään. ;) Jos haluat palata puolentoista vuoden takaisin tunnelmiin ja ensimmäiseen kokemukseeni maratonista, niin näiden upeiden marraskuun kuvien jälkeen rapsaa..! :) 




Maraton-matkalla // Stockholm marathon

Heräsin maratonaamuna noin kahdeksan maissa. Takana oli levolliset ja rauhalliset yöunet. Olo tuntui jo paljon paremmalta ja aamun sai aloittaa kutkuttavassa jännityksessä. Kevät on treenattu huolellisesti, jotta kroppa olisi valmis fyysisesti haastavaan koitokseen. Meiän tyttöporukalla oli oikein mainio fiilis! Pian juostaan!! :) 
Olimme lähtöalueella reilu tunti ennen starttia. Ehti rauhassa käydä vielä vessassa, päättää varusteet, rasvata vielä viimeiset hiertymäalttiit alueet ja muutoinkin fiilistellä kutkuttavaa lähtötuntumaa. Me ensikertalaiset lähdimme viimeisestä lähtöryhmästä. Fiilistelimme tytsyjen kanssa ennen lähtöä. Pian! Itse olin niiin kiitollinen omasta olostani, joka oli täydellinen äärilaita edellisillan uupumukseen. Alkoi olla hyvä oma olo. Erityisesti hymyilin kuullessani Happy-biisin. Yksi ihana ystäväni "omisti" sen biisin minulle yhteisen juoksulenkkimme jälkeen.. ja se biisi tuli jotenkin erityisen sopivaan hetkeen. Rukoilin vielä ennen lähtöä ja tiesin, että tästä tulee hyvä päivä! Toki kaikki ne kymmenet tsemppiviestit, joita kaverit lähettivät loivat uskoa taas omaan tekemiseen.. Ja oli jotenkin erityisen ihanaa tietää, että niin moni seurasi "livenä" tätä juoksuani.

Suunnitelmanani oli juosta yksin ja tavoitella noin neljän tunnin aikaa, joten lähdin etsimään neljän tunnin jänistä. Tajusin tosin, että mahdollisuuteni päästä sen jäniksen tuntumaan oli toivoton. Ihmisiä oli aivan järjettömän paljon. Mitenkään en ennättäisi puikkelehtimaan sinne asti, edes lähellekään sitä. Täytyi siis selvitä "yksin".
google.fi
 Starttilaukaisu kuului ja pikku hiljaa ihmisvyöry alkoi siirtyä kohti lähtöporttia. Lähtöportin jälkeen vaihtui kävely myös rauhalliseen juoksuun ja nyt sitä sitten mentiin. Tästä alkoi elämäni ensimmäinen maratonmatka. Fiilis oli alkuun tunnusteleva, ja oikein hyvä. Askel tuntui kevyeltä. Olin laskeskellut, että jos juoksen noin 5:40min/km vauhtia, juoksisin neljään tuntiin. Tosin tajusin kyllä melko pian, että tämä alkuryysis on kyllä aivan valtava, eikä suunniteltu vauhti onnistu. Puikkelehtiminen ja ohittaminen on hankalaa, joten maltti on valttia ja rauhallisesti eteenpäin. Aikanaan tulee varmaan vähän väljempää.

Juoksu tuntui hyvälle. Hauskaa oli kuulla parin tyypin keskustelu noin 3 km:n kohdalla. "Tässähän ei oo kyllä mitään järkeä". Tuumasinpa vain, että se on muuten hyvä että tässä vaiheessa on jo tuollainen fiilis. ;) Silmänisku ja meno jatkui. Juottopisteet oli ruuhkaiset, joten malttia niissäkin tarvittiin. Vaikka tottakai olin tietoinen, että juoksijoita oli lähes 20 000, tuli se ihmismäärä ja se ryysis muka "yllätyksenä". En päässyt mitenkään juoksemaan omaa vauhtiani, koska en halunnut kuitenkaan sinkoilla ja spurttailla alkukilometreillä, vaan tyydyin rennon letkeään vauhtiin. Etenkin kun kaikkialla oli varoiteltu liian kovan alkuvauhdin kostautumisesta.. En halunnut väsyä viimeisillä kilometreillä.

Noh, meno oli mielekästä, 10 km olin juossut noin tuntiin. Hyvä fiilis. Sen jälkeen erehdyin juttelemaan vieressä juoksevalle miehelle. Se keskustelu päättyi tosin hieman lyhyeen, kun jotenkin oudolla tavalla onnistuin sotkeutumaan omiin jalkoihini ja kaatua mötkähdin asfaltille. Tuntui, että joku olisi kampannut. Ihmiset ympärillä säikähtivät ja auttoivat minut ylös. Sanoin vain, että kaikki on fine ja vauhdilla takaisin juoksuun kiinni. Ystävällinen mies vieressäni pyyhki käsivarsistani suurimpia likoja pois samalla jatkaessamme juoksua. Tuumasin vain, että kiitos ja kiihdytin vauhtia. Tuli fiilis "toivottavasti kukaan ei nähnyt - nyt äkkiä pois tästä tilanteesta.." ;) Käsivarsi oli veressä, polvet ruvella ja polvessa tuntui kipua, mutta onneksi juoksu tuntui kuitenkin melko hyvältä, ja olin huojentunut ettei käynyt sen pahempaa. Tosin tietysti mietti, että toivottavasti polvi kestää myös seuraavat 32 kilometriä.. Olin pukeutunut mun säbäshortseihin ja mietin peliaikojani, ja jotenkin siitä tsemppasin itseäni että kyllähän me jatkuvasti kaaduttiin säbäkentällä ja vauhti vain jatkui. Tähän on totuttu. Polvet ruvella eteenpäin. Juottopisteillä nappasin ensin urheilujuomaa ja otin myös kupin vettä, jotta saisin puhdistettua juostessa tätä käsivarren naarmua, josta näytti tulevan myös vähän verta. En kuitenkaan halunnut pysähtyä sen paremmin katsomaan, mitä kävi vaan jatkoin luottavaisesti matkaa. Kirvelyä ja kipua tuntui pitkän matkaa, mutta jossakin vaiheessa kivut sitten unohtuivat., ja vaatteetkin kuivuivat. Taisin selvitä säikähdyksellä.

Tuon kaatumisen jälkeen päätinkin, että jaahas on kai keskittyvä omiin jalkoihin, eikä viereisiin juoksijoihin, että säilytään ehjänä loppuun asti. Kiltisti niin teinkin, kunnes bongasin noin 20 km:n tienoilla väkijoukosta Aku Hirviniemen. Ja olihan häntä ihan pakko jututtaa. Siitä kohtaamisesta sain kyllä outoa lisäboostia, kun havaitsin toisen olevan jo aika uupunut, ja nythän oli vasta puoliväli. Suokaa anteeksi tämänkaltainen lisäboosti, mutta ehkä se vain loi uskoa omaan tekemiseen, että eihän mulla tunnu vielä missään. Siinä vaiheessa mietinkin, että nyt edessäpäin kilometrit vain vähenee ja ollaan paremmalla puolella. Uskalsin nyt unohtaa oman sykemittarin vauhdin seuraamisen ja aloin juoksemaan siten kuin hyvältä tuntui.. Ohittaminen alkoi olla jo vähän helpompaa ihmisryysiksen väljentyessä, mutta ei sitä kyllä missään vaiheessa yksin tarvinnut juosta. Oikeastaan koin hyvin raskaana sen jatkuvan ohittamisen, ja etenkin kun lähdin perimmäisestä lähtöryhmästä ja kohtasin matkan varrella kaikki "jänisryhmät", alkaen 5:30-4:14-välillä. Se oli melekosen raskasta löytää sopiva kolonen pujahdella ohitse. Itsehän valitsin lähes aina sen ulkokaarteen, joka varmaankin sitten niitä lisämetrejä sitten kerryttikin.

Kun puoliväli oli ohitettu, alkoi olla erityisen hyvä fiilis juosta. Tunnelma oli koko juoksun ajan ihan mahtava, ja kaikki puheet Tukholman maratonin kannustuksesta ja huimasta fiiliksestä on kyllä täysin paikkaansapitävät. Matkan varrella oli tuhansittain kannustajia, ja lukuisia eri bändejä ja puhallinorkesterikin. Ruotsalaiset näyttivät todella panostaneen!!
Ja oikeastaan koska matkan varrella oli niin paljon oheisohjelmaa, matka sujui todella nopeasti, eikä minulle missään vaiheessa tullut oloa "koska tää loppuu". Oikeastaan, hivenen päinvastoin. Olin iloinen siitä, että vatsa tuntui koko ajan hyvällä, juottopisteilläkään ei mennyt enää niin kauan kuin aluksi, ja kompuroinnista seurannut polvikipukin oli unohtunut (tai sitä ei enää huomannut). Tajusin joskus 27kilometrin kohdalla, että neljän tunnin alitus alkaa olla aika mahdoton tehtävä, kun tämä extrakilometri on tullut. Mutta en suinkaan luovuttanut, vaan päätin tehdä kaikkeni ja alkaa kiriä nyt sitä vauhtia, kun kerta edelleenkin niin hyvältä tuntuu. Erittäin mäkiseen maastoon tottuneena Tukholman reitti oli helppo, eikä se paljon puhuttu mäki ollut mäkisissä maastoissa treenanneena mikään paha. Oikeastaan se oli tosi upea, kauniit maisemat ja sillalta alkoi mukava alamäki, jossa pääsi rullaamaan helppoa vauhtia.

27 kilometrin jälkeen alkoi siis kiri. Edessä päin oleva matka vain vähenee kilometri kilometriltä. Tässä vaiheessa alkoi ehkä se juoksun mieluisin vaihe, kun alkoi olla jo väljyyttä, ja ohittaminen helpottui. Alkoi tulla se flow! 30 km:n kohdassa oli näytössä tasan kolme tuntia. Oma sykemittari näytti tällöin 2:56. Tiesin, että olin saanut edes hivenen kirittyä aikaa kiinni. Juoksu sujui hyvin etiäpäin ja tässä vaiheessa psyykkasin itseäni siihen, että nyt on enää peruslenkki jäljellä. Sehän menee kevyesti.. 35 kilometrin kohdalla iski ensimmäiset kivut molempien polvien ulkosyrjään. Piti vain pitää yllä riittävän napakkaa vauhtia, niin silloin se ei ollut paha. Tosin vauhdinmuutokset tuntui kyllä jo aika imakalta, ja yritinkin etsiä oman linjani, jossa juosta. Yllätyin siitä, että ehkä juuri tuossa 27 km:n jälkeen alkoi tulla selkiä vastaan ihan toden teolla. Kyllähän siitä on kuullut, että muuri tulee monella vastaan, mutta jotenkin silti se tuli kävelevien ihmisten paljous oli yllättävää.

Aavistuksen harmittava hetki oli sykemittarini mukaan 42kilometrin kohdalla. Vilaisin kelloa, joka näytti 4:02.  Ajatus siitä, että nyt se maratonmatka olisi jo suoritettu, mutta vielä pitää jatkaa reilu kilometri eteenpäin. Ei auta murmuttaa, vaan antaa nyt mennä. Jotenkin stadionille nousu tuli kuitenkin niin epätodellisena ja olin vähän, että "joko se maali nyt tulee". Täysi spurtti maaliin ja maratonista selvitty ajassa 4:07. Maalissa oli hetkellinen pettynyt olo, että hitsit - maali tuli jo. Ja sellainen "kaikkensa antanut kärsimysnäytelmä" jäi nyt kokematta, eikä neljä tuntia nyt tällä kertaa alittunut..
Lähdin kävelemään kohti huoltoaluetta, ja sitten huomasi että ohhoh onpas jalat tiukat ja portaiden alaspäin kävely tuntui melekosen imakalta. Oli vähän sellainen olo, että parempi tässä olisi juoksua jatkaa. Tää kävelyhän tuntuu paljon pahemmalta. ;) Noh huoltoalueelle päästyäni vaihdoin puhtaat kamat päälle. laitoin Finisher-paidan päälle ja mitalin kaulaan, sekä lähdin etsimään ystävääni, jonka tiesin olevan jo maalissa. S oli tikittänyt aikaan 3:30. Hurja likka. Nautiskelin kahvia ja pullaa odotellessa toisia kavereita maaliin. Kun koko porukka alkoi olla kasassa, alkoi omakin fiilis vain kasvaa, että vitsit me kaikki selvittiin. Ollaan niin voittajia!!

Lopullinen onnistumisen elämys tuli lopulta kuitenkin vasta laivassa. Mietin edellistä iltaa ja nyt tätä onnistunutta juoksua, ja ihan purskahdin itkuun. Mä sain juosta, vaikka niin pelkäsin edellisiltana että näinköhän siitä tulee yhtään mitään. Olo alkoi olla tosi hyvä!

Nyt on myös hyvä mieli siitä, että ensimmäinen kerta on ohi. Valmistautumiseen liittyy monenlaisia vaiheita, ja nyt on jo edes tämä oma kokemus. Valmistautumisesesta ajattelin vielä kirjoittaa myöhemmin, itsellekin muistilistaksi sitten jatkoonkin. Täytyy kyllä sanoa, että maratonmatka on pitkä ja arvostettava. Jokainen joka selviää maaliin, on todellinen voittaja! Ja itse saan olla todella iloinen siitä, miten ongelmaton  eka kertani oli. Ja vaikka tämä menikin näin kevyesti, en voi silti lähteä takki auki seuraavaan. Kuten luennoitsija sanoikin, että toinen maratonkerta tulee aina epäonnistumaan.. luulee itsestään liikoja;)

Tästä jäi erittäin positiivinen fiilis. Hetkellinen pettymys on tipotiessään ja nyt oon ihan pöllyssä ja todella ylpeä ja onnellinen omasta juoksustani!! Seitsenkertainen maratoonarimme varoitti, että endorfiinipölly kestää parisen viikkoa. Varokaa vain kaikki lähellä olevat!! :)  Kaikkein parasta oli kuitenkin se meidän porukka, jossa oli niiin itsensä ylittäjiä! Ihan mahtavan hauska tiimi meillä. Risteily oli huippu! Naurua riitti ja monta monta kokemusta rikkaampana jälleen. Tämä touhu taatusti jatkuu porukalla.. koska tää kokonaisuus oli niiiiiin HUIKEETA!
T. mynextrun-sivuja läpi kahlannut, edelleen superonnellinen maratoonari:) To be continued. Taatusti. 

// Takaisin tähän hetkeen.. Olipahan ihanaa juoksuhuumaa ja endorfiinipöllyä havaittavissa tuossa tekstistä:)  
Onko linjalla muita, joihin on iskenyt maratonkärpänen? Tai kenties lukijoita, jotka haaveilee ensimmäisestä maratonista tai jo treenailee seuraavalle? Kuinka moni on juossut Tukholmassa maratonin, mitä tykkäsit? //

6 kommenttia:

  1. Ahh, huikeita muistoja! <3 Oli kyllä niin mahtava reissu toi!! :) Ihanaa viikonloppua Satu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli kyllä huippu reissu tosiaan:) Iloa viikkoosi Karkki!

      Poista
  2. Oispa huippua päästä taas seuraamaan maratonmatkaasi! :) ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No vitsit, liekö tässä vielä joku päivä lähtisi tarpomaan maratonia:)

      Poista
  3. Olipa ihanan eläväinen kisaraportti. Mahtava juoksu kaiken kaikkiaan ja että se oli kaiken lisäksi ensimmäinen maratonisi... Bravo!

    Olen päässyt Tukholmassa maaliin 9 kertaa (laskinkohan oikein?) ja olen saanut sieltä myös toistaiseksi ainoat DNF- ja DNS-merkinnät. Lasten kevätjuhlat osuvat samalle päivälle, joten Tukholma ei olutkaan tänä vuonna juoksukauden virallinen aloituspaikka. Koko kesän olo tuntui tosi ontolta. Vaikka Tukholma ei olekaan enää hinta-laatu -suhteeltaan samanlainen kuin ensimmäisillä kerroilla, on se kuitenkin vaan niin mahtava.

    Aiotko mennä sinne uudestaan ensi vuonna?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oooh wow mikä määrä Tukholman maratooneja, olet ihan jo vakisakkia siis. :) Tukholma oli kyllä hieno tapahtuma, mutta enpä taida ehkä ensi vuonna vielä ainakaan mennä sinne.. varmasti joku toinen vuosi kuitenkin voisi mennä uudemman kerran fiilistelemään:)

      Varmastikin ontto olo, jos perinteeksi muodostunut juoksutapahtumien startti jäi sinulta välistä, mutta onneksi muuallakin tapahtumia riittää:)

      Poista