Tsemppiviesti - sinä pystyt!

Lueskelin Annen blogia ja hänen kertomustaan siitä, kuinka hänestä tuli juoksija. Siinä samaisella sekunnilla taas valkeni myös yksi syy, miksi haluan kirjoittaa tällaista juoksupainoitteista hyvänmielen blogia. Haluan etsiä niitä Annen kaltaisia lapsuuden liikunnan vihaajia ja tsempata heitä antamaan liikkumiselle yhden uuden mahdollisuuden. Voi olla, että on lukuisia ihmisiä siellä ruudun takana, jotka miettii että olisipa kiva aloittaa joku liikunnallinen harrastus, mutta ei minusta ole siihen. En jaksa juosta niin pitkiä matkoja, ei minulla ole varusteita, en pääse kovaa. En ole koskaan ollut hyvä liikunnassa. En ole niin hyvä kuin muut. 

Mutta tiedättekö mitä, ihan ensimmäisenä meidän jokaisen pitäisi unohtaa "ne muut". On aina niitä, jotka juoksee kovempaa, pidempään, paremmalla tekniikalla kuin sinä. Mutta mitä sitten. Ei anneta sen estää meitä kokeilemasta uusia lajeja, juoksemasta tai kokemasta liikunnan riemua. Niissä hetkissä kun itsekin sorrun vertailemaan itseäni toisiin, niin palaan lähtöpisteeseen. Siihen tolpan välien juoksuun, puuskuttaviin juoksukokemuksiin ja myös niihin lapsuuden yleisurheilukokemuksiin, jolloin oli lähes aina viimeinen. Negatiivinen vertailu ei hyödytä ketään. Toki toisten tekemisistä ja tuloksista voi saada hyvääkin inspiraatiota ja ideaa kehittyä, mutta se on oikeastaan asia erikseen. Vääränlainen vertailu saattaa kuitenkin estää meitä jopa lähtemästä, koska en minä osaa, ne muut tekee asian paremmin.

En olisi niinä hetkinä uskonut, kun juoksentelin niitä tolpan välejä, että joskus juoksisin vielä maratonin. Mutta kaikki on mahdollista. Tärkeintä kuitenkin, että jokainen lähtee etenemään pikkuhiljaa. On muistettava, että kehitys tapahtuu vuosien aikana. Tärkeintä, että löytää liikunnan riemun, joka saa lähtemään viikottain lenkkipolulle, koska nauttii siitä mitä tekee. Ei anneta niiden muiden estää unelmiamme, vaan astutaan rohkeasti kohti omia haasteita. Ja nyt jos siellä on lukija, joka miettii että uskaltaisiko vaikka osallistua johonkin juoksutapahtumaan, niin Go On. Starttiviivalla ei ole kuin voittajia.  

Oman elämän teräsmies.
 Minun yksi haave, näiden kestävyyshumputusten lisäksi on tanssi. Tykkään siitä valtavasti ja olisi hienoa osata sitä. Tällä hetkellä tanssiminen muistuttaa ehkä enemmänkin norsulauman jumppaa kuin kaunista liikehdintää, mutta mitä sitten. Onneksi tanssia voi harrastaa kotonakin. Olen tykästynyt kotijumppailuun sen takia, että siinä on lämmittelyn vapaus. Tänään ennen kahvakuulailua lämmittelin tanssien, laitoin silmät kiinni ja annoin fiiliksen viedä. Voin rehellisesti tosin sanoa, että täysin samaa en ehkä rohkenisi tehdä kuntosalilla juuri niiden muiden takia. Mutta pitäisköhän joskus repäistä ja heittäytyä salsan vietäväksi punttisalillakin. ;) Hmm.. haaste sekin.

Tästä liikkumisen riemusta, tsemppaamisesta ja uskomisesta omaan itseensä olen kirjoitellut ennenkin. Aihealue on lähellä sydäntäni.. On aivan mahtavaa nähdä itsensä voittajia. Alla muutama aihealueeseen liittyvä postaus, kurkkaa ihmeessä nekin.

Mutta nyt tsemppiä, hymyä ja hyvää tuulta kaikille! :) Kiitos Annelle tästä inspiraatiosta! 
Millaisia ajatuksia tämä herätti? Milloin sinä olet kokenut voittaneesi itsesi? 

Kommentit

  1. Kiva, että onnistuin inspiroimaan. Minusta varsinkin siinä liikuntaharrastuksen alkutaipaleella on paljon apua vertaistuesta, että joku muukin painii samojen juttujen kanssa. Mutta kuten kirjoitit, vertailua kannattaa tehdä vain itseen, mutta se onkin usein tosi palkitsevaa, kun huomaa kehittyvänsä, ja siitä saa kosolti lisämotivaatiota harjoitteluun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vielä sinulle:) Totta turiset, itsensä vertailu kyllä kannattaa. Kun muistaa mistä on lähtenyt, voi jo innolla odottaa, mitä vielä onkaan edessä :)

      Poista
  2. Tällaisia tsemppauksia tarvitaan. Erityisesti liikkumisen alkutaipaleella, kuten Anne tuossa toteaakin, mutta monesti muulloinkin, kun meinaa usko loppua. Minulle juoksemisen aloittaminen oli vuosien haave, mutta suurin este haaveeni tiellä oli oma pää: en uskonut, että kykenen. Oli helpompaa olla kokeilematta, koska siten saattoi välttää pettymyksen. Onneksi sain tsemppiä riittävästi sopivalla hetkellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin se usein on, että pahin vihollinen on omat ajatusmaailmat. Tosi hienoa kuulla, että selätit omat pelkosi ja uskaltauduit kokeilemaan. Tsemppiä jatkoonkin ja miellyttäviä juoksukilometrejä! Ja kiitos kommentista Jonna:)

      Poista
  3. Mulla on hieman erilainen tausta. Olen aina ollut perheessämme ainoa urheilullinen. Olen juossut ennen kuin opin kävelemään. Lapsena jos en saanut juosta niin siinä tapauksessa istuin. Onneksi lapsuuteni talvet olivat lumisia, jotta äidin ei tarvinnut vetää hiekalla pulkkaa perässään tai lykkiä mua paljaalla asfaltilla potkukelkalla.

    Koulussa olin hyvä urheilussa. Se pelasti mut koulukiusaamiselta ja jalkapallo röökiltä. Kukaan ei uskaltanut edes tarjota, jotta "valmentajani ei olisi tappanut mua". Futista aloin pelata, sillä halusin vain juosta. En tiennyt yleisurheiluseurojen olemassaolosta.

    Juoksu on ollut mulle aina pääntyhjennyskeino ja tunteiden purkamisen avain. Ensimmäisen kerran juoksin kuusi tuntia putkeen, kun silloinen kihlattuni pisti seurustelun poiki. Olin juuri täyttänyt 25. Kolme vuotta myöhemmin juoksin ensimmäisen maratonini.

    Tunnen voittaneeni itseni maaliviivan ylittäsessäni mutta vielä suurempi voittaja olen silloin, jos olen keskeyttänyt tai jättänyt startin väliin. Olen silloin kuunnellut itseäni ja ollut tarpeeksi vahva huomatakseni, ettei mulla ole mitään asiaa maaliin saakka.

    Kiitos inspiroivasta tekstistä taas kerran!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun jaoit taustatarinasi. Urheilullinen lapsuus ja nuoruus on varmasti monet pelastanut koulukiusaamiselta. Varmastikin se tuo omanlaisen identiteetin jo lapsuudesta lähtien. Liekö haasteena sitten tulevaisuudessa, että löytää sellaisen tasapainoisen liikkumisen? Ja olen aivan samaa mieltä myös siitä, että todellisia sankareita ei ole pelkästään ne, jotka ylittää maaliviivan vaan juurikin ne, jotka osaavat tunnistaa voimansa ja kipunsa, ja keskeyttää jos tarve vaatii. Se on todellakin todellista vahvuutta!:)

      Kiitos itsellesi ajatuksia herättävästä kommentista myös!:)

      Poista

Lähetä kommentti