Juoksu on enemmän kuin juoksua

Helmikuun viimeinen päivä. Helmi se olikin. Upeita aurinkoisia päiviä, kirpsakoita pakkasia, tähtitaivasta ja kuutamon loistetta. Hitaita aamuja, hiljaisia hetkiä, ystäviä ja yhdessä oloa.
Pitkiä yöunia. Paljon aikaa. Kiireettömyyttä. Aikaa itselle ja ajatuksille.

Istuin tänä aamuna sohvalla ja katselin kuinka auringon säteet suorastaan tulvivat sisään ikkunoista. Valon määrä on lisääntynyt päivä päivältä. Päivä pidentynyt silmissä. Ihanaa! Miten etuoikeutettu olenkaan saanut olla. Viettää nyt tämmöisiä päiviä. Tehdä mitä haluaa tai olla tekemättä mitään. Tämmöiset hetket ja ajanjaksot elämässä on niin ainutlaatuisia. Miten kiitollinen tästä vuoden alusta olenkaan.

Tällä viikolla olen nautiskellut partsikahveja auringon paisteessa. Lukenut kirjoja. Käynyt ystävän kanssa lounaalla. Käynyt kuntosalilla ja uimassa. Tänään tein pienen retken lähimaastoon. <3





Tälläiset erilaiset kiputilat ja vammat pysäyttää usein miettimään harrastuksensa tärkeyttä. Miksi juoksen ja mikä kestävyysliikkumisessa oikein viehättää. 

Kävin tiistaina kuntosalilla. Laitoin musiikit korviin ja pääsin uppoutumaan omaan maailmaani ja ajatuksiini. Mietin juoksuharrastustani. Mietin suorituksiani ja näitä vuosia, kun olen harrastanut juoksua ja erilaisia muita kestävyyslajeja. Ymmärsin jälleen kerran, että kyse on niin paljon muusta kuin juoksusta. Harrastukseni on tehnyt minusta kestävän. Ei vain fyysisesti vaan henkisesti. Olen niin monin tavoin vahvempi ja viisaampi, mutta kuitenkin niin pieni ja heikko. 

Olen saanut kokea valtavan upeita elämyksiä, luonnon mykistyttävää kauneutta, iloa ja onnea, kyyneleitäkin. Miten paljon olenkaan saanut kerryttää ikimuistoisia hetkiä. 
Juoksu ja liikkuminen ei ole minulle harrastus. Se on elämäntapa. Se on tahtoa kokeilla omia rajojaan ja etsiä uusia elämyksiä. Se on elämyshakuisuutta. 

Viime vuosina kestävyyskunnon kasvaessa ja fyysisen suorituskyvyn parantuessa on tullut tahto myös kokeilla tosissaan omia rajojaan. Etsiä uusia haasteita ja laittaa kroppansa likoon. Kokeakseen myös niitä epämukavuushetkiä. Pakottaa itsensä sille alueelle, jossa ei ole enää niin kivaa. Koska uskon, että se kasvattaa. 

Kuten tämäkin, hetkellinen juoksutauko. Nilkkavaiva. Tässäkin on mahdollisuus valita. Näänkö vain sen, mitä en pysty vai sen, mihin pystyn. Haluan löytää syitä ongelmalle ja tehdä asioita vahvistaakseni heikkouksiani.  Jotta voin jatkaa elämysseikkailuani ja kulkuani kohti tuntureita ja vuoria. Kokea juoksuflow:n ja endorfiinipöhinän.

Näitä ajatuksia silloin salilla miettiessäni, purskahdin yhtäkkiä itkuun. Niinpä, diippiä. Kaikki ei ymmärrä. Eikä kaikkien tarvitsekaan. Mutta ehkä tämä tunnemyräkkä myös auttaa ymmärtämään, että tämä on aika paljon enemmän kuin juoksua. Onneksi olin yksin siinä hetkessä. Olisi voinut muut ihmetellä, kun niitä viiden kilon käsipainoja heiluttelin. Liekö olisivat tuumanneet, että tyttörukan oli aikakin jo mennä salille ;)

Mutta näihin ajatuksiin, ja näihin kuvatunnelmiin. Juoksu ja luonto. <3 




 Seiniä tulee vastaan. Mutta niistä selviää. Kunhan vain jatkaa matkaa.
Askel kerrallaan.



Ja hei tyypit - se on huomenna maaliskuu. Se on KEVÄT! :)

..ja mulla myös paluu työelämään, mukavaa sekin. Tämä erilainen elämän vaihe teki hyvää, mutta kivaa palata myös töihin. Siispä monta syytä hymyyn!

Ps. Näitä vastaavanlaisia ajatuksia olen kirjoitellut myös aikaisemmin täällä "Kiitos elämä" 
 Luonnon monimuotoisuus, liikkuessa koetut hetket, luonnon äärellä vietetyt lukuisat tunnit saa miettimään syvällisemmmin. Luonto puhuttelee. Olen ymmärtänyt, etten urheile vain saavuttaakseni jotakin vaan kokeakseni elämyksiä. Ja näissä maisemissa, on hyvä prosessoida elämää. 

Aika ajoin meno on takkuista, joskus tulee eteen tilanteita jolloin seuraavan askeleen ottaminen edellyttää rohkeutta. Pysyäkö tutussa ja turvallisessa vai uskallammeko ottaa seuraavan askeleen ja luottaa että selviää. 

Käyhän vilaisemassa tuokin postaus, jos aihe kiinnostaa. :) Nyt kuitenkin Ihanaa viikon jatkoa!
Mitäs sinne kuuluu? Herättääkö juoksu sinussa tunteita?


Kommentit

  1. Moi taas Satu! Herättää tunteita, paljon <3. Monenlaisia, mutta kaikki hyvin merkityksellisiä. Joku antoi minulle joskus tittelin elämäntapaurheilija ja olin siitä kovin ylpeä. Juoksu ei ole vain juoksua, se on tapa elää, se on tapa kokea upeita elämyksiä, tapa nauttia elämästä, omasta ruumiistaan, kestävyydestään. Tykkään muustakin urheilusta, pyöräilystä, salitreenistä, nyt jo jopa kävelystä ja hiihdosta, mutta mikään muu liikuntamuoto ei saa niin suuria tunteita aikaiseksi kuin juoksu. Olen tainnut menettää sydämeni juoksulle :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kun samaistut ajatuksiini Maija, ehkäpä tämä tunne meitä elämäntapaliikkujia yhdistää. <3 Mukavaa viikkoa!

      Poista

Lähetä kommentti