On minun aikani vain juosta - syvällisiä juoksumietteitä.

Palaan hetkeksi pohtimaan muutamia juoksumuistojani, jotka sisältää tunteellisia hetkiä. Juoksu on minulle muutakin kuin kuljettuja kilometrejä. Se on elämäntapaa.
 
Junamatkalla Helsinkiin en saa itkua rauhoittumaan. Olen matkalla satamaan, josta olisi tarkoitus lähteä ensimmäiselle maratonmatkalle Tukholmaan. Ja juuri olen saanut tietää, että isäni on joutunut sairaalaan. Olen valmistautunut ensimmäiselle maratonille huolella ja kauan odotettu h-hetki on parin päivän päästä. Käyn sisäistä kamppailua hyppäänkö pois junasta. Kyyneleet silmissä kuitenkin ohitan kaupungin. Tilanne ei muuttuisi paremmaksi minun läsnäolollani. Huolehtivaa sydäntä kuitenkin suorastaan särkee. Miksi juuri nyt, kun olisi minun vuoroni vain olla ja juosta. Tapaan ystäväni satamassa ja mieleni virkistyy. Ilta kuitenkin sujuu lähestulkoon horkassa ja mietin tuleeko juoksusta seuraavana päivänä yhtään mitään. Soitan vanhemmilleni, he tsemppaavat juoksuun. Sanovat, että kyllä pärjäävät, eikä ole mitään hätää. Kyyneleet virtaavat entisestään. Nyt on minun aikani vain juosta.  

(Ensimmänen maratonini meni upeasti, ajalla 4:07:44)

Odottelen Nurmijärven asemalla bussia Helsinkiin. Sitä ei kuulu. Katselen kelloa mietteliäänä ja ihmettelen missä bussi viipyy. Olenkohan katsonut sittenkin aikataulut väärin. Olen menossa Helsinkiin jahtaamaan ennätystäni, puolimaratonia ja kaikki ylimääräinen säätö valmistautumisessa saa tunteet pintaan. Lopulta siskoni appivanhemmat lupautuu viemään minut Helsinkiin, suoraan kisahallille asti. Taas herkistyn. Kyyneleet silmissä istun autossa, häpeilen kun tällainen juttu itkettää. Lopulta lohduttavat sanat, "juoksu on tärkeää sinulle, joten tottakai se on tärkeää meillekin. Tämänkaltainen palvelu tuo meille molemmille hyvän mielen" Ja taas kyyneleet valuu. Mikä itkupilli, mutta miten ihanaa. Lähimmäiset ovat vahvasti tsemppihengessä mukana.  Ja jälleen koittaa se hetki, kun on minun aikani vain juosta. 

(Juoksin puolimaraton-ennätykseni, ajalla 1:40:27 )

Edellisenä iltana ihailemme auringonlaskua Kolin upeissa maisemissa. Seuraavana päivänä olen suunnitellut juoksevani oman polkujuoksuni Herajärven kierroksen upeissa maisemissa. Tällä tavoin juhlin kolmikymppisiä miettien tähän asti elettyä elämää. Mieheni jää hotellille odottamaan. Toivottaa tsempit ja uskoo vahvasti minuun, että selviän. Varulta teemme kuitenkin varasuunnitelman ja katsomme tietyt pisteet, joista voi matkan varrelta hakea, mikäli ongelmia ilmenee. Minua oli koko kuukauden vaivannut epämääräinen pohjekipu, ja mietitytti mitenhän juoksuni onnistuu. Aloitin varovasti ja iloitsin, miten pohje tuntuu hyvältä, eikä lainkaan kipua. Kirmasin kevyesti kauniilla niityillä ja iloitsin siitä, että voin juosta ilman kipuja. Ylitin mäkrävaaran ja ihastelin upeita maisemia. Mietin matkan varrella elämää, lapsuutta, nuoruutta, aikuisuutta. Elämän iloja, suruja. Pysähdyin Jauholanvaaralle syömään evästä ja ihailemaan maisemia. Täällä minä vain yksin ihastelen luonnon kauneutta. Mikä etuoikeus, onnellinen olo. Saan nyt vain juosta. Jauholanvaaralta laskeutuessa mätkähdin kallioisella kohdalla suoraan ranteeni päälle. Kallio oli märkä ja petollisen liukas. Rannetta pakotti. Ei kuitenkaan näyttänyt tulleen sen suurempaa vammaa, joten jatkoin matkaa. Rannetta koski todella kovaa. Mietin, miksi olen unohtanut särkylääkkeet matkasta? Kipu kuitenkin unohtuu juostessa. Pakkohan sen on unohtua. Iloitsen, ettei sentään pohkeeseen satu ja voin juosta.

Ilma oli lämmin, painostava, ukkosta ilmassa, joten nesteen tarve oli melkoinen. Juoksu sujui hyvin, leppoisasti ja rauhallisesti. Kiviniemen laavulle saapuessani yritin etsiä kaivoa, sitä löytämättä. Olin juonut melkein kolme litraa nestettä, ja olisi pakko saada täytettyä juomapussit tai muuten matkanteko keskeytyisi Kiviniemeen. Helle alkoi olla jo paahtava. Onneksi sain täytettyä nestevarastot Kiviniemen majan sisältä. Evästauon jälkeen jatkoin matkaani kohti Ryläystä. Aika pian löysin itseni jälleen juurakosta mahaltani. Kaaduin jälleen saman ranteen päälle ja sattui niin vietävästi. Siellä juurakossa maatessani mietin, että näinköhän tässä alkoi tämän juoksutarinan hankalin osuus. Olin valinnut aivan väärät kengät juoksuun. Kalliot oli niin järkyttävän liukkaat ja salomonin speedcrossit oli jo ihan loppuunajetut jalkineet ilman minkäämoista pitoa. En uskaltanut juosta siellä kivikossa enää yhtään. Mietin jo, etten ikinä selviäisi täältä pois. Maasto oli haastavaa, ranteeseen koski ja ilmakin oli painostava. Sitä se elämä välillä on. Kivikkoista kulkua, paahtavaa painostusta. Ja se ranne, juuri sama ranne. Miten usein me kompuroimmekaan juuri niiden samojen elämän ongelmien kanssa. Kuka minkäkin. Itse tasan tiesin oman elämäni haasteet ja ongelmat. Luonto puhutteli. Ranne vihoitteli. Ja minä vaan jatkoin matkaa. Ei ollut muuta vaihtoehtoa. Askel kerrallaan läpi Ryläyksen kallioiden, mäkien ja maaston. Lopulta selvisin Ryläyksen yli helpompikulkuiseen maastoon.

 Juuri sen jälkeen taivas repesi ja alkoi satamaan kaatamalla vettä. Miten hyvältä se tuntuikaan painostavan ilman jälkeen. Hymyilytti. Virvoittava vesisade tuli vaikeiden hetkien jälkeen. Maasto alkoi olla jo helpompaa ja sain taas juosta. Se tunne oli niin siisti. Vaikka olin tarponut jo varmaan viisi tuntia ja pystyin juoksemaan. Upeaa. Minun kroppani pystyy ja kykenee. Tunsin itseni vaikeiden hetkien jälkeen jälleen vahvaksi ja voimakkaaksi. Hymyilytti. Sitähän se elämäkin on. Lopulta kun aikansa rämpii niissä haastavissa elämänvaiheissa tulee helpompi vaihe, kevyt olo ja onnellisuus. Virvoittava vesisade ja lopulta se auringonpaiste. Juoksin riemuissani loppumatkaa kohti Ukko-Kolia. Hymyilin tähän astiselle kokemukselle, omalle polkujuoksuvaellukselle Suomen kansallismaisemissa. Ranteen kipukin oli jo miltei unohtunut, eikä pohkeeseen koskenut vieläkään. Lopulta saavuin Ukko-Kolille. Aurinko pilkahteli taivaalla, oli kaunis kesäpäivä. Saavuin perille, jossa mieheni oli minua odottamassa. Purskahdin itkuun. Minun synttärijuoksuni oli saanut täydellisen päätöksen, pääsin rakkaan mieheni halaukseen. Hän tosin hämmästeli, miksi ihmeessä itken. Sattuuko minua johonkin. En itke kivusta tai surusta. Itken ilosta. Siitä, että sain kokea jotain niin upeaa, jotain ainutlaatuista oman juoksuni aikana. Iloitsin siitä, että sain vain juosta.
(Juoksin viime kesänä Herajärven kierroksen, noin 37 km)

Ehkä mietit, miksi kirjoitan näistä kokemuksista juuri nyt. Haluan vain kertoa siitä, mitä juoksu minulle merkitsee. Juoksu on minulle enemmän kuin juoksua. Se on enemmän kuin aikoja, matkoja, kilpailuja tai suorittamista. Se on ollut tapani käsitellä asioita ja tunteitani. Luonnossa erityisesti sielu lepää ja luonnon moninaisuus puhuttelee. Ehkä juuri tämän takia olen seurannut niin innolla tuttujeni taivalta  viime viikonlopun NUTS Karhunkierroksella. En niinkään siksi, että seuraisin heidän kuljettuja kilometrejään tai aikaansa, vaan miettiessäni sitä, mitä kaikkea he tuon matkan aikana pääsevät kokemaan. Itsekin haluan joskus juosta ultramatkan juuri sen matkanteon vuoksi, päämäärä on pitkissä matkoissa lopulta toissijainen. Tuon oman Herajärven kierros-polkujuoksuni jälkeen olin kovin tunteikas, enkä saanutkaan kirjoitettua siitä viime kesänä kuin tämän postauksen "Muutama miete Herajärven kierrokselta". Kaikki ne kokemukset, ajatukset ja tunteet tuntuivat niin henkilökohtaiselta, etten halunnut kirjoittaa siitä. Vuodenkin jälkeen muistan niitä hetkiä ja tunteita, joita yksin poluilla koin. Sain kokea jotain ainutlaatuista ja ikimuistoista, joista tunnen nyt vuodenkin jälkeen syvää kiitollisuutta.
 

Juoksulenkit ovat tarjonneet myös pakopaikan arjen hektisyydestä. Minulle, tunnolliselle myötäeläjälle, auttajasielulle on välillä ollut haastavaa asettaa omia rajoja. Vuosien varrella olen opetellut tervettä itsekkyyttä. Juoksulenkeillä kukaan ei ole tarvinnut minua, enkä minä ole tarvinnut ketään. Olen saanut vain juosta.
Oikein ihanaa kesän alkua kaikille! Juoksuiloa ja elämyksiä! Vettä sataa, mutta satakoot. Suomen kesä se on täällä nyt kuitenkin! :) Terkuin kesälomalainen 

Millaisia muistoja sinulla on juoksutaipaleiltasi? Onko sinulla tapa pohtia elämää juoksulenkeilläsi?