Syitä hymyyn.

Olen päässyt päivätöihin. Olenkohan täällä edes muistanut mainita, että aikalailla äkkiarvaamatta avautui ovi uusiin työmahdollisuuksiin ja päivätöihin. Uskomatonta! Vuorotyöt on alkaneet raastamaan kokonaisvaltaisesti, eikä vuorotöiden eduista ole osannut enää niin nauttia. Nyt minulla on mahdollisuus kokeilla, miltä säännöllinen päivätyö maistuu. Kun on reilusti yli kymmenen vuotta tehnyt vuorotyötä, epäsäännöllistä rytmiä, on jotenkin uskomaton fiilis päästä säännöllisen rytmin pariin. Saa nukkua yöt ja pitää yllä tasaista vuorokausirytmiä. Ai että. Toki uusi työ tuo uudet haasteet ja vie alkuun enemmän energiaa, mutta sitähän se on. Muutokset ottaa aina aikansa.

Ennen työvuoroa kävin yhtenä päivänä nauttimassa auringon noususta.

Flunssa on nujerrettu. Alkuviikolla kärsin vielä flunssasta ja olo oli tukkoinen, mutta miten mahtava olikaan se tunne kun huomasi flunssan väistyneen ja tunsi itsensä jälleen terveeksi. Miten tärkeää terveys onkaan? <3 Hehkutin miehellenikin, että ihanaa kun tuntee olonsa jälleen terveeksi. Kotijumppailin hetkisen ja loppulämpäksi vetäisin kunnon jamit olohuoneessa. Harrastaako muu tanssia kotosalla? :)

Meillä oli yökyläilijöitä. Miehen veli perheineen kyläili meillä. Saatiin leikkiä piilosta, nauttia lumesta, laskea pulkkamäkeä ja pelata lautapelejä. Aikuisten kesken myös viipyä tunti jos toinenkin paljussa tähtitaivaan alla.

Minä JUOKSIN. Kolmen viikon juoksutauko alkoi jo psyykkistä puolta painamaan; mitenhän minun käy. Kyynelkin meinasi painaa jo silmäkulmassa. Lähdin lauantaina kokeilemaan, miltä juoksu tuntuu. Tällä kertaa aivot narikkaan ja juoksemaan. Ajattelin, että jos tämä lenkki on minulle hetkeen ainut mahdollisuus, niin mennään sitten kovaa. Tiedän, ettei ole kaikista järkevin tapa lähteä tunnustelemaan, mutta nyt tarvitsin vauhdin hurmaa ja lentävää askeleen tuntua. Etenkin, kun muutaman askeleen jälkeen ei tuntunut kipua ja sain juoksemisen ihanasta tunteesta kiinni. Päätin juosta saman tien intervallijuoksua. 2 x 2 km vetoa, 2 x 1 km vetoa. <3 Ja ai että, se lentävä askel, vahvan askeleen tuntu, hengityksen tiheys ja se tunne, että minä pystyn ja kykenen.. Hitto, että olin kaivannut tätä. Tunsin itseni fyysisesti vahvaksi. Loppu lenkistä mietin, että kun oma psyykkisen puolen erityinen vahvuus alkoi rakoilla, nyt fyysinen puoli nosti uskoa siihen, ettei luovuteta vielä beibi. Juoksulenkillä itkin. Jepjep. Meni tunteisiin. Tulin kotiin ja itkin. Mieheni tuumasi "sulla on ollut nilkka kipee, ja oot ollut jonku viikon juoksematta..joopajoo.." Totesin hänelle, siitä on KOL-ME viikkoa! Noh, kaikki ei ymmärrä, ei tarvitsekaan. Tuo juoksu oli sitä, mitä tarvitsin. Nyt voin taas tovin odotella ja seurata nilkan käyttäytymistä. Tällä juoksutunteella pääsee taas eteenpäin. <3

Ihanaa alkanutta viikkoa! Mitkä on ollut sun syitä hymyyn?