tiistai 23. elokuuta 2016

Juoksun tavoitteellisuudesta

Olen viime aikoina pohtinut juoksun tavoitteita, ja eilen Candy on the Run - blogin Karoliinan julkaisema postaus "juoksua eri elämänvaiheissa" ja lopussa ollut kysymys "Missä elämänvaiheessa sinä menet juoksun suhteen juuri nyt?-kirvoitti mieleen lukuisia ajatuksia. Olen juossut jo varsin pitkään, peruskuntoni ja eritoten kestävyys on kova, ja jaksan juosta pitkiä matkoja suht reippaallakin vauhdilla. Toisaalta rakastan myös rauhallisia lenkkejä, mutta harvoin vauhtini on päälle 6min/km, paitsi tietysti poluilla. Perusvauhtini lenkeillä ("pystyn puhumaan") heiluu vitosen tuntumassa, ja lyhyimmät lenkit menee noin 4.30-4.45:n vauhdilla, ainakin viime keväänä. Olen juossut kilometrin vetoja nelosen tuntumassa. Ennätykseni puolimaratonin mittaisella matkalla on (oma juoksu) 1.39 ja virallisesti 1:43. Tällä hetkellä elämäntilanteeni ja juoksukuntoni olisi varmaan siis sellainen, että voisin havitella yhä nopeampia juoksuja ja kehittyä juoksijana yhä enemmän, jos panostaisin jopa harjoitusohjelmaan. Mutta sitten seuraa iso kysymys, jota niin kovasti pohdin: MIKSI?

Tällä hetkellä juoksu on minulle rentoa, ja paras harrastus. Tuo selkeästi valtavaa mielihyvää - niin henkisesti kuin fyysisestikin. Lenkit virkistävät ja voimistavat. En suunnittele juuri lenkkien vauhteja etukäteen, menen hyvin paljon fiiliksen mukaan. Suhteutan harjoituksen aina viikon kokonaiskuormitukseen, jossa huomioin työn haastavuuden, palautumisen, unet jne. Tiedän että kehittyäkseen tulisi olla suunnitelmallisuutta, vaihtelevuutta ja monimuotoisuutta, mutta entä jos haluaakin vain nauttia ulkoilmasta ja askelten töminästä jalkojen alla, sekä erityisesti niistä maisemista mitä ympärillä on. En ajattele juoksujani niinkään treeninä vaan virkistyskeinona, joka minulle ehdottamasti on liikkuminen ja erityisesti juoksu. Ei ole vielä tullut muuta lajia vastaan, mikä saisi sellaisen hyvänolontunteen, mitä minä juostessa saan. 



Ehkä osittain siis pelkään, että menettäisin tämän tunteen. Palon juoksuun, jos asettaisin itselleni tavoitteita lisää. Tiedän, että ihmisen mieli on katala. Sitä haluaa aina vähän enemmän, vähän lisää. Voi olla että ennätyksen juostuaan, olisi jo seuraava mieli - pääsisikö vielä kovempaa ja kovempaa. Menisikö joskus se nautinto, jota nyt koen. Voi olla siis, että pelkään asettaa itselleni tavoitteita.. Ehkä pelkään pettymystä, en sitä kiellä. Mutta erityisesti pelkään sitä, etten osaisikaan olla tyytyväinen siihen mikä olen juuri nyt, vaan mieleni haahuilisi koko ajan jossain muualla kuin tässä hetkessä. 

Tottakai välillä haluaisin juosta niin kovaa kuin ikinä pääsen, testata äärirajoja, mutta siinä hetkessä mieli täytyy olla myös mukana. Ehkä jonain päivänä, tai jopa tänä syksynäkin asetun viivalle sillä ajatuksella "niin kovaa kuin ikinä" , mutta se fiilis ehkä tulee sitten..jos on tullakseen. Mutta kyllä minulla tiettyjä haaveita on, esim. juosta uudestaan maratonin mittainen matka, ja sen ehkä vielä tämän vuoden puolella toteutankin, siten että lähden kotiovelta. Olen ehkä tosi outo, mutta en ole koskaan saanut draivia toisista ihmisistä tai numerolapuista rinnassa.  Nautin yksinäisyydestä. Nautin siitä, että saan juosta yksin hiljaisuudessa, koska se on minun oma hetkeni. 


 Kesän yksi hienoimmista juoksukokemukseni oli Kolin poluilla, juoksin Herajärven kierroksen 36 kilometrin matkan, ihan yksin. Omien ajatukseni ja tunteineni kanssa, eikä niitä päässyt siellä metsässä karkuun.. Ehkä olen enemmän pitkän matkan juoksija, joka tykkää juosta enemmän pitkään kuin kovaa. Pitkän liikuntasuorituksen aikana, oli kyse sitten juoksusta taikka vaikka patikoimisesta sitä tulee hämmästeltyä mihin kroppa pystyykään. Miten vahva sitä osaakaan olla, ja miten jaksamista löytyy paljon enemmän kuin koskaan kuvittelikaan. Ja miten kiitollinen siitä onkaan. Terveys, hyvä kunto, vahvat jalat on isoja kiitosaiheita, joiden merkitystä ei tulisi vähätellä. Terveys kun ei koskaan ole itsestäänselvyys. 


Näillä ajatuksilla haluan toivottaa kaikille juoksun iloa! Toki tsemppaan teitä jokaista omia juoksutavoitteitakin kohden, mutta erityisesti toivon, että osaat nauttia myös tästä hetkestä, olla tyytyväinen siihen, mitä nyt olet. Ehkä uin vastavirtaan, mutta en allekirjoita ajatusta:  "tyytyväisyys tappaa kehityksen". Minun mielestäni tyytyväisyys ja onnellisuus omaan itseensä saa nauttimaan juoksusta ja iloitsemaan askeleen keveydestä. Se antaa myös uskallusta haastaa itseään pidemmille matkoille, haastavimpiin maastoihin ja se myös kehittää huomaamatta. Ainakin näin minun kohdallani on tehnyt. Ja parasta kaikessa, olen nauttinut oikeasti joka juoksuaskeleesta, jopa niinkin paljon, että Kolilla se juoksun tuoma hyvä olo sai minut itkemään.


Oikein tunnelmallista syksyä ja juoksun iloa kaikille! 

Olisi erittäin ilo kuulla teidän ajatuksia juoksun tavoitteellisuudesta.. Jos postaus herätti ajatuksia "puolesta tai vastaan" niin kirjoita ihmeessä kommenttia.
Miksi sinä juokset?

27 kommenttia:

  1. Niin no, mähän en juokse, mutta kommentoin silti. Siis mun mielestä ei todellakaan tarvitse olla mitään sen kummempia (aika)tavoitteita. Mun mielestä sun tyyli harrastaa kuulostaa erittäin nautinnolliselta. On olemassa hirveästi aikatavoitteiden perässä juoksevia ihmisiä. Ei siinäkään sinänsä ole mielestäni mitään pahaa, mutta tuntuu, että osalle näistä ihmisistä juoksusta on tullut pelkkää suorittamista. Heille on toisin sanoen käynyt noin kun pelkäät itsellesi käyvän, jos asetat tavoitteita. Se on surullista, sillä juoksemisenhan pitäisi nimenomaan olla ennen kaikkea kivaa ja antaa voimia arkeen (siis ainakin kaikilla heillä, joilla elanto ei tule juoksemisesta).

    Mä olin ennen just tuollainen juoksija kuin sä kuvailet itseäsi. Menin ilman suunnitelmia omien tuntemusten mukaan. Pitkään ja hitaasti. Sitten tapahtui jotain, ja aloin havitella parempaa kuntoa ja parempia aikoja. Ja sitten menin rikki. Nyt olen luvannut itselleni, että jos joskus vielä kuntoudun juoksukuntoiseksi, nautin siitä itse tekemisestä, enkä anna omasta mielestäni huonojen aikojen tms. haitata. Pääasia kun kuitenkin on se, että pääsee tekemään sitä, mistä niin kovasti nauttii.

    Että kyllä mä vaan sanoisin, että jatka samaan malliin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Suvi, kun kommentoit! NOstit esiin tärkeitä pointteja juurikin tuosta suorittamisesta. Tähänkin ikään mennessä on sitä elämän suorittamista tehnyt, joten ehkä nyt osaa olla armollisempi monessa suhteessa ja todella haluaa nauttia siitä, mitä tekee. Tottakai jotkut nauttii tavoitteellisemmastakin urheilusta, ja saakin.. meitä on kuitenkin moneksi, ja kuten sanoitkin tärkeintä että nautinto kulkee mukana.

      Sinun esimerkkisi myös on hyvä (tosin tottakai ikävä) muistutus siitä, että kroppaa pitää kuunnella, eikä ajaa sitä liikaa äärirajoille, ettei tule ongelmia. Toivottavasti sinäkin Suvi vielä nämä vuosia kestävät myrskyt selätät ja pääset vielä joskus pääset nauttimaan juoksuaskelista, ja silloin olet taatusti viisaampi. <3 Kaikkea hyvää sinulle!

      Poista
  2. No niin - nyt ehdin kommentoimaan tänne bloginkin puolelle. Luin tosiaan tämän postauksen eilen automatkalla ja ratissa ollut avomieheni varmaan hivenen ihmetteli, mitä yhtäkkiä aloin niiskuttamaan siinä vieressä :D Tämä sun kirjoitus nimittäin kolahti jotenkin nyt ihan täysillä mun tän hetkiseen tilanteeseen.
    Ekana on kuitenkin pakko todeta, että sä oot nainen ihan huikeessa kunnossa! Meikäläiselle tuo 6min/km vauhti on tällähetkellä sitä kovaa vauhtia. Mukavuusalueella juoksen, kun menen 7min/km vauhtia. Vitosen vauhti on semmosta yrjö tulee vauhtia ja nelosen vauhtiin päästäkseni mun tarttis juosta jo niin kovaa kuin kintuista pääsen :D
    Vaikka en kuntotasoltani ole siis lähelläkään sua, niin silti aatokset juoksun suhteen menee (on mennyt) aika yks yhteen. Juoksu on ehdottomasti aina ollut lajeista mulle se rakkain. Jopa niin paljon, että suhtaudun siihen hyvin paljon tunteella (sen takia varmaan aloin myös vetistelemään tätä sun postausta lukiessa). Oon aina nauttinut eniten yksin juoksemisesta ja juoksu on monella tapaa ollut mulle juuri tuo "oma hetki", jonka aikana olen joko nollannut päätä tai sitten saanut selkeytettyä omia ajatuksia. Huonoina aikoina olen jopa vahvistunut lenkkien aikana ja niiden ansioista jaksanut tsempata positiivisemmalla mielellä eteenpäin.
    (Tässä kohtaa lentää voimasanoja, koska onnistuin juuri tuhoamaan kilometrin pituisen loppuosan tästä kommentistani ja nyt on yritettävä kirjoittaa se uudelleen. Tuntuu, että kaikki ajatukseni katsoivat tuon tekstin kanssa jonnekin bittiavaruuteen...) :D

    VastaaPoista
  3. (kommentti kahdessa osassa, koska se ei mahdu yhteen kommenttiboxiin)
    Kun aloitin juoksemisen olin sitä mieltä, että en ikinä juokse lappu rinnassa. Kävin mm. juoksemassa ensimmäisen puolmaran metsässä, kun kesken lenkin hetken mielijohteesta syntyi ajatus, että pitäiskö koittaa vähän pidemmälle. Tuo eka puolikas meni kevyesti kahdessa tunnissa ja samoin toinen puolikas, jonka juoksin myöskin fiiliksellä "teki vain mieli juosta". Molemmat puolikkaat olivat vain puhdasta juoksun iloa ja nauttimista. Niin kaukana suorittamisesta ja pakosta kuin olla ja voi. Ja tuollaisena halusin juoksun myös mulla pysyvänkin. Hyvän fiiliksen lenkkeinä, joiden kylkiäisenä tulee sitten hyvä kunto, jos tullakseen.
    Tänä vuonna sitten kuitenkin hurahdin tuonne polkujuoksun puolelle ja olen juossut lappu rinnassa jo kahteen otteeseen. Molemmat kisat on olleet huikeita elämyksiä ja itseni ylittämisiä, paljolti jo siitäkin syystä, että hyppäsin kertarysäyksellä noille (mulle) pidemmille matkoille. Molemmissa kisoissa menin ihan oman kuntokapasiteettini ylärajoilla ja molemmat menivät enemmän ja vähemmän penkin alle vatsavaivojen takia. Siltikin ne olivat upeita kokemuksia. Noiden kisojen vuoksi jouduin kuitenkin hidastamaan kotilenkkienkin vauhteja, koska paikat alkoivat hajoilemaan pidemmillä matkoilla. Sain jalat kestämään pidempiä lenkkejä, kun hidastin vauhteja reilusti. Tämä johti taasen siihen, että sen sijaan, että kuntotasoni olisi noussut, se tuntui laskevan. Kun olen tehnyt ainoastaan pitkää hidasvauhtista lenkkiä, niin tuntuu että olen ihan rapakunnossa. Ennen tuo 6min/km vauhti olisi ollut mulle sitä mukavuusalueella menemistä, mutta nyt se on mulle kova vauhti, jonka pitämisessä on tekemistä.
    Nyt kun seuraava lappu rinnassa -juoksu häämöttää näköpiirissä ja juoksu tökkii ihan huolella, on alkanut tulla ekaa kertaa vähän sellaisia negatiivisia aatoksia tän homman suhteen. Huomaan dissaavani itseäni tosi paljon. Vertailen muihin ja koen alemmuudentuntoa siitä, kun kehitystä ei tapahdu. Jotenkin se tyytyväisyys on vähän katoamassa ja tilalle on tulossa se "on pakko" ajattelu.
    Olen miettinyt, että olisiko järkevää perua ilmottautuminen seuraavaan kisaan ja pitää pieni tuumaustauko sen suhteen, mikä on järkevin tapa jatkaa. Toisaalta nuo kisailmottautumiset ovat toimineet ihan loistavina motivaationlähteinä treenaamiselle ja olen saanut kisoista paljon positiivisia kokemuksia ja uutta intoa ja sellaista kutkuttavaa jännitystä hyvässä mielessä. On ollut jotain mitä odottaa.
    Jotenkin elättelen vielä toiveita, että tämä kunnon junnaaminen(lasku) on joku hetkellinen allonpohja, josta nousen kyllä. Kaipaan kovasti niitä helppoja ja nautinnollisia lenkkejä, jolloin juoksu rullaa kuin itsestään. Noita lenkkejä, jotka nostattavat kyyneleet silmiin, mutta positiivisessa mielessä.
    Ehkä mä kuitenkin juoksen siellä Vaaroilla. Veikkaan, että ilmottautumisen peruminen harmittaisi kuitenkin enemmän kuin mikään. Tuon kisan jälkeen pitää kuitenkin oikeasti miettiä, mihin suuntaan haluan tätä hommaa viedä. Missään tapauksessa en halua kadottaa juoksun iloa ja jos se tarkoittaa sitä, että en enää juokse lappu rinnassa, niin sitten unohdetaan kisat.
    Sorry kilometrikommentista. Kunnia tästä sun postaukselle, koska hyvä teksti kirvoittaa paljon ajatuksia! Oli ihana lukea jälleen kerran sun niin positiivinen kirjoitus. Juuri tuollaista juoksun pitäisi mun mielestä olla. Paljon iloa jatkossakin sun lenkeille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ensinnäkin KIITOS pitkästä kommentistasi. Kyllä meinasi täälläkin tulla tippa linssiin, kun tajusi että oma pieni ajatuksenvirtani voi saada myös toisessa niin kovan tunnemylläkän aikaan. Olen otettu. Ja kiitos myös kauniista sanoistasi minulle. <3 Vuosia juoksenneltu, niin kyllä siinä pikkuhiljaa on vauhtikin huomaamatta kasvanut.

      Mutta nyt asiaan ja ajatuksiisi - kiva kuulla, että on muitakin "tunteella juoksijoita", ja ehkä siksi juoksu ei ole pelkkää juoksua, ja siksi juoksufiilikset varmasti vaikuttavat ehkä kovemmin kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin.

      Näin omia mielipiteitäni jakaakseni haluan muistuttaa sua, että sulla on ollut tosi haastava kesä. Karhunkierros ja Pallas on tosiaan tosi pitkiä ja kuormittavia juoksuja, vaikkakin taatusti täynnä elämyksiä. Ehkä nyt siis ihan suotta dissaat itseäsi, koska voi tosiaan olla että edelleen kroppa toipuu niistä. Eihän ole outoakaan, että tietyistä haastavista kisoista jossa mennään juuri niillä äärirajoilla, palautuminen kestää miltei kuukauden. Ja nythän eletään kuitenkin vasta elokuussa. :) Ole siis ihan levollisin mielin ja suhtaudu itseesi armollisesti! Juokse sillä vauhdilla, kun tuntuu hyvältä. Minä ainakin uskon, että kroppa on kuitenkin niin viisas että osaa kertoa, milloin on valmis kovempaan treeniin taas.

      Ja sitten noista kisoista ja tavoitteista. Vaikka fiilisjuoksija olenkin, tottakai tykkään myös ilmoittautua kisoihin, jotta se vähän rytmittää juoksun suunnittelua ja onhan tapahtumat tosi kivoja!! Ilmoittautumiset voi myös ajaa opettelemaan jotakin uutta, kuten itselläni triathlonhaaste avovesiuinnin oppimista, joka oli aivan sairaan siistiä. En siis missään nimessä pidä huonona tavotteita.. kunhan "mieli on niissä mukana". Ja tietyt tavoitteet pitävät positiivista virettä yllä.

      Tuo vaarojen maraton on taatusti upea tapahtuma, mutta se on myös hyvin raskas maasto. Tosin vaaroille ei tuosta vaan pääse, kun tulijoita on sen verran ettei ensi vuonna arpaonni välttämättä lykästä. Itse ehkä sinuna kuitenkin menisin, JOS koet sen positiivisena haasteena. Missään nimessä poisjääminen ei ole kuitenkaan huono asia, vaan voi olla myös viisauttakin. Kolillehan pääsee myös juoksemaan yksinkin. ;) Kannattaa kuulostella omaa oloaan ja pohtia, mikä olisi viisainta nyt mielen ja kropan kannalta.

      Lämmin kiitos vielä kauniista sanoistasi ja toivon tosiaan sinullekin oikein iloista mieltä lenkkipoluille! Nautitaanhan syksyn kauneudesta!

      Poista
    2. Kiitos Satu! Kiva kuulla, että myös kommenttini kosketti. Aattelin sen julkaistuani, että ai kauheeta, mikä sepustus tuli nyt tehtyä, mutta sitten totesin, että tämmönen mä oon - en osaa tiivistää mitään pariin lauseeseen ja varsinkaan silloin jos aiheena on juoksu :)

      Tuo on kyllä hyvä pointti, että nuo menneet kisat saattavat painaa vielä kropassa. Varsinkin, kun haukkasin kyllä varsinkin tuon Pallaksen kanssa (ehkä) vähän liian suuren palasen. Ja tosiaan tämä on vasta eka vuosi. Se on hassua, miten sitä voikaan pääkoppa lähteä kääntämään ajatuksia ihan väärään suuntaan. Pallaksen jälkeen esim. olin vain ihan hillittömän ylpeä itestäni, että ylipäätään pääsin maaliin asti. Sitten pikkuhiljaa alkoi tulla sellaisia "olinpa mä hidas" -aatoksia. En ymmärrä, miksi aina pitää alkaa suomimaan itseään? Johtuu varmaan siitä, että suhtautuu kaikkeen aina niin älyttömän tosissaan. Joku tunnollisen tytön syndrooma. Välillä kaipaisin enemmän semmosta hälläväliä asennetta itseltäni.

      Mä oon samaa mieltä, että kisailmottautumiset on loistava motivaattori ja noissa tapahtumissa tunnelma on niin huikea, että jo sen takia niihin kannattaa osallistua. Mä tykkään ihan hirmusesti tehdä treenisuunnitelmia ja saan lisäpotkua siitä kalenteriin merkitystä kisapäivästä. Ehkä pitäis kuitenkin hieman yrittää päästä eroon siitä ajatuksesta, että treenaa aina jotain kisaa varten. Ajatella pikemminkin, että kisat on sellasia matkan varrelle osuvia etapeita, joissa pääsee testaamaan sen hetkisen kunnon (tai sitten vain ihan fiilistelemään sitä kisatunnelmaa, jos siltä tuntuu) ja että kisat ovat osa sitä liikkumista eikä se syy miksi liikkuu.

      Vaarojen Maratonista on mun avomieskin kertonut, että on maastoltaan todella haastava (se kauhistuttava Ryläys!!!). Tuo on totta, että arpaonni ei välttämättä ensi vuonna suosi ja jos silloin olisi halukkuutta mennä juoksemaan, niin se harmittaisi kyllä älyttömästi. Pohdin eilen pitkään asiaa ja tällä hetkellä mieli on siihen suuntaan, että kyllä mä siellä Vaaroilla juoksen. Pyrin ottamaan sen juurikin noin, kun sanoit. Positiivisena haasteena! Sitäpaitsi mä rakastan syksyä ja syksyllä juoksemista. Ja se on Kolilla!!! Jätän kuitenkin itelleni sen vaihtoehdon, että jos kroppa tuntuu edelleenkin väsähtäneeltä ja homma vähänkään pakonomaiselta, niin sitten jätän kisan väliin.

      Ja taas tästä tuli kilometrikommentti :) Mä oon toivoton tapaus :D

      Poista
    3. Kiitos vain edelleen kommentistasi! Anna palaa vaan, kun siltä tuntuu. Mukava on näitä aatoksia pohtia, ja tämä vuorovaikutushan tässä bloggailussa on parasta!:) Mutta joo, kiteytitkin itseasiassa omatkin ajatukseni noista kisoista "kisat ovat osa liikkumista, eikä se syy miksi liikkuu". Tämä puolestaan kolahti minuun, ja totta juurikin! Välillä on kiva mennä nauttimaan tapahtumatunnelmasta ja juoksemaan toisten suunnittelemaa reittiä(joka on mun mielestäni ihan ykkösjuttu tapahtumissa) ;)

      Mutta joo, kuulostele tosiaan omaa oloasi Vaarojen suhteen. Mielestäni Ryläys on saanut kauhistattavan maineen sen takia, että se on niin tekninen - kivinen ja kallioinen, ei ehkä muuten niin kauhistuttava. Mutta se kohta on teknisesti haastavaa juosta, ja ehkä siksi siitä kuulee kauhutarinoita. Muuten siinä ei sen suurempaa kauheutta ehkä ole. :)

      Ja kutsuisin tuota mainitsemaasi "hälläväliä"-asennetta armollisuudeksi. Ole armollinen itsellesi, nauti siitä mitä teet ja minä sinuna hetkeksi heittäisin mittarit seinään ja jatkaisin juoksua täysin fiiliksen mukaan, ilman tietoa vauhdista, sykkeistä tai matkoista. Se tekee hyvää! Itsehän olen unohtanut sykemittarin jo vuosia sitten.. gps-kello kyllä toistaiseksi kulkenut matkassa mukana.

      Poista
  4. Mun mielestä juoksu on siitä nimenomaan ihana harrastus, että sitä voi harrastaa monella tavalla (tavoitteellisemmin tai nautiskellen ja kaikkea siltä väliltä) ja se kulkee mukana eri elämänvaiheissa ja muokkaantuu niiden mukaan.Kuten kirjoitttelin omassa postauksessa..nyt on sellainen vaihe, että juoksu on omaa aikaa ja nautin siitä todella, että saan olla yksin (tai kaverin kanssa), ajatella ja liikuttaa jalkoja. Kaipaan kuitenkin tavoitteita myös, koska ne motivoivat ja olen niitä itselleni asettanut juoksunkin suhteen. Niitä kohti mennään kuitenkin aika rennolla ja lempeällä meiningillä, koska paukkuja "tosissaan treenaamiseen"ei oikein ole tässä elämänvaiheessa ja se on ihan ok. Kukin tavallaan, pääasia, että nauttii juoksusta ja se tuo elämään enemmän iloa ja energiaa kuin vie sitä pois <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ensinnäkin iso kiitos ajatuksia herättävästä postauksesta, joka sai ajatuksen rullaamaan. Kiitos myös kommentistasi, ja näinpä juuri - juoksu harrastuksena muokkautuu elämäntilanteen ja fiilisten mukaan! Siksipä juoksu on tosiaankin niin huippua, ja kuten kirjoititkin tärkeintä että nauttii siitä mitä tekee. <3

      Poista
  5. Onpas hauskaa, löysin tämän kivan blogin Karoliinan blogin kautta. Mukavia pohdintoja ja kiva huomata, miten muutkin juoksevat pohtivat ilmeisen säännöllisesti suhdettaan juoksuun :) Harvemmin yhteistreeneissä tai pitkilläkään yhteislenkeillä tulee syvemmin vaihdettua ajatuksia siitä, mitä juoksu kullekin merkitsee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi ja kiva, että löysit blogiini! Juoksu on aika monelle muuta kuin pelkkää juoksua, joten ehkä siksi se herättääkin paljon tuntemuksia. :)

      Poista
  6. Hienoja ja tosi tuttuja ajatuksia jälleen kerran Satu. Juuri tuota juoksu minullekin on, täysin vapaata ja rentoa omaa aikaa eikä kellontarkkaa suorittamista ja ohjelmien ja suunnitelmien toteuttamista.

    Juoksu on mulle tunnetiloja ja mielenrauhaa eikä mitään sekunteja ja sykealueita!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mitäpä tähän muuta sanoisi kuin näinpä juuri. Ilmankos on sunkin postaukset kolahtanut, kun juostaan "samoin motiivein". :)

      Poista
  7. Osuit naulan kantaan, Satu! Mahtavaa tosiaan, että teillä kovemmilla juoksijoilla (joka sä ehdottomasti olet mun silmissäni!) voi myös olla noin rento ote juoksemiseen, eikä tarvitse puristaa sykkeiden tai kilsavauhtien mukaan ja seurata ohjelmaa. Mä olen ihan samanlainen juoksija kuin säkin, ja sen taidat tietääkin... Juokseminen on mulle sellainen harrastus, joka tuo hyvää oloa, riittävyyden tunnetta, sisältöä ja omaa aikaa elämään. :) Liika tavoitteellisuus syö ainakin mun motivaatiota, olkoon sitten niin että pelkään epäonnistuvani tai tulevani sellaiseksi, ettei mikään riitä...

    Hyvä kirjoitus, tykkäsin :)! Näistä on tärkeää puhua ääneen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ihana kyllä kuulla, että muutkin ymmärtävät näitä ajatuksiani ja jakavat samoja fiiliksiä juoksusta. Sielunsiskoni jälleen kerran. <3

      Poista
  8. Voi Satu, oot ihana! Minulla on itsellä just meneillään vaihe jossa ikävät ajatukset meinaa hiipiä päähän pitkään vaivanneen flunssan takia. Kisoja on tullut peruttua useampia ja Vaarojen maraton odottaa mörkönä lokakuussa eikä pysty harjoittelemaan sitä varten. Rakastan pitkien lenkkien juoksemista mutta viimeisin lenkki minkä vedin oli juuri sellainen sykkeiden kyttäysmaratoni ja juoksusta jäi käteen lähinnä ankea mieli. Mutta olen prosessoinut näitä ajatuksia paljon ja osuit ihan naulan kantaan tässä kirjoituksessasi. Itsellä lähtee niin nopsaan mopo keulimaan ja alan ahnehtia kehitystä sen nauttimisen kustannuksella. Juoksusta saa ja pitää nauttia ja muut asiat tulevat sitten siellä jossain kaukana perässä. Että kiitos vaan ajatusten pukemisesta sanoiksi! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sini kommentistasi ja ihana kuulla, että tästä tekstistä jotain sai irti. Ihmismieli on helposti sellainen, että "mopo keulii". Hauska vertaus :) Kovasti toivon sinulle nautinnollisia syyslenkkejä ja mukavaa valmistautumista Kolin huumaan! Jätäpä seuraavalla kerralla sykemittarit pois ja nauti vain siitä hetkestä, kun juokset! :) Kyllä kroppa hengästymisen puolesta kertoo, jos menee turhan kovaa taikka liian hiljaa.. Ihanaa syksyn jatkoa!

      Poista
  9. Kiitos hyvästä kirjoituksestasi! Pari päivää olen nyt miettinyt aihetta lähinnä kommentin muodossa, muuten näitä ajatuksia tulee pyöritettyä aina silloin tällöin. Itselleni juoksuharrastus oli pitkään sellaista silloin tällöin juoksentelua ja erilaisia haasteita juoksutapahtumiin osallistumisineen, mutta silti silloin sellaista juoksentelua. En edes osannut ajatella, että minunlaisellani harrastajalla voisi olla mahdollisuuksia saada parempia aikoja tai olla nopeampi. Oli mahtava saavutus kun ensin sai juostua puolikkaan maaliin saakka, sitten kokonaisen. Juoksenteluun tuli tauko ensimmäisen raskauden aikana, mutta muistan vieläkin, kun menin ensimmäistä kertaa sektioon päätyneen raskauden jälkeen varovasti juoksumatolle. Se tuntui niin hyvältä, että pääsi itku. Juoksu alkoi kulkea koko ajan paremmin ja sen merkitys muuttui ratkaisevasti: nyt lenkit olivat arvokasta omaa aikaa ja hengähdystaukoja uudenlaiseen elämäntilanteeseen ja vauvanhoidon ja äitinä olemisen opettelemiseen. Neljän kuukauden päästä juoksin kympin nopeammin kuin siihen mennessä koskaan. Sitten koitti uusi raskaus ja juoksu taas jäi, mutta sen jälkeen kuvaan astui kärryjuoksu. Siellä me viiletettiin kolmistaan lumihangessa ja loskassa, kevätauringossa ja kesässä. Kaksi pientä personal traineriani saivat minut innostumaan juoksusta vielä enemmän. Seuraavana syksynä tuli puolikkaan ennätys, ja silloin ajattelin, että ensi kesänä yritän juosta maratonin neljään tuntiin. Latasin juoksuohjelman puhelimeeni ja aloin lukea juoksublogeja. Tajusin, että juoksua voi harrastaa vaikka minkälaisilla tavoilla, eikä samanvauhtinen lenkki vähän kilometrejä varikoiden olisikaan ainoa vaihtoehto. Ihan kuin olisin löytänyt uuden harrastuksen, niin innostunut olin. Innostuksissani kuvittelin, että jos treenaan ihan superlujaa, vauhtini kasvavat tuosta noin vaan ja kehitys kehittyy suoraviivaisesti eteenpäin. Satuin saamaan valmentajan entisestä juoksijasta, joka alkoi opettaa minulle juoksemista ihan alkeista. Pikkuhiljaa ymmärsin, miten pitkäjänteistä työtä juoksijaksi kehittyminen vaatii. Olen oppinut nöyryyttä ja tekemään tuhottomasti töitä. Juoksusta on tullut minulle elämäntapa, enkä osaisi olla, jos arkeeni ei kuuluisi juokseminen ja sitä tukevat voimaharjoittelu ja kehonhuolto. Juoksemiseni on tavoitteellista ja vauhtilenkeillä kyttään vauhteja. Vastapainoksi nautin pitkistä polkujuoksuista joilla ajalla ei ole merkitystä tai palauttavilla aamuhölkillä. Lapset ovat kasvaneet liikunnalliseen elämäntapaan, mitä pidän tosi tärkeänä. Tietysti välillä tuskastuttaa, kun en pääse nopeammin tai en saa itsestäni irti niin paljon kuin haluaisin, olen aina halunnut haastaa itseäni ja pakottaa itseäni äärirajoille, mutta kaikki juoksemiseni ei ole sellaista, eikä voisikaan. Välillä nautin pitkään ja hitaasti. Tällä hetkellä tällainen juokseminen palkitsee minua eniten, haluan katsoa, mihin minusta vielä tässä iässä nelikymppisenä juoksemisessa on. Parasta on, että olen vahva ja voimakas ja jaksan perhe- ja työelämää ilman vaikeuksia, pysyn kunnossa ja terveenäkin. Ja edelleen se juokseminen on mahtavaa vastapainoa istumatyöläisen pitkiin päiviin ja se ihan oma juttu. Nyt mieskin on innostunut käymään lenkillä, ja se jos mikä on hauskaa! 😊

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Salla, kun jaoit omaa tarinaasi ja suhdettasi juoksuun. Taustasi kuulostaa kyllä erittäin hyvältä ja suhteesi juoksuun tavoitteelliselta, mutta kuitenkin armolliselta. Tästä tekstistä huokui sellainen positiivisuus ja hyvässä hengessä itsensä haastaminen. Ja tottakai - itsensä haastaminen ja tavoitteellisuus on positiivista, jos mieli on siinä mukana. Kuten ajatuksissa kävikin ilmi, että juuri näin on! :) Olet erittäin hieno esimerkki varmasti monelle, ilmeisesti myös miehellesikin - JEE! ;) Juoksuiloa syksyynkin!

      Poista
  10. OSA 1/2

    Kiitos mahtavasta postauksestasi Satu! ..jälleen kerran. =) Hmm.. Mikäs se olikaan se kysymys.. Kun luin hienot ajatuksesi, pohdinnat ja kommentit läpi, niin koko kysymys unohtui.

    -MIKSI JUOKSEN?

    Hmm..Minä taidan juosta siksi, että kaikista liikunta- ja urheilulajeista olen aina pitänyt juoksemista. Aikalailla kaikenlaisesta juoksemisesta. Jos olen ollut pitkään juoksematta, huomaan että en voi henkisesti niin hyvin kuin silloin kun juoksen. Olen myös miettinyt monesti asioita, joissa olen hyvä tai joiden kautta tunnen olevani itseni ja juoksu on yksi tai oikeastaan ainut sellainen asia.

    Nyt kun jalkani on alkanut hieman reistailla, olen huomannut olevani hukassa ilman juoksua ja minun on pitänyt löytää ja etsiä muualta noita tunteitä, joita juoksun avulla olen saanut. Koska ole tuntenut juoksun jo pitkään, se on luonut minulle turvallisen ympäristön kokea tunteita, onnistumisia, toiveita, epätoivoa, pettymyksiä jne. Mutta vaikka minunkin ajatuksissani on samoja piirteitä kuin Satulla, meidät erottaa muutama asia ja yksi niistä on minun kilpailuviettini.

    Minulla on aina ollut vahva kilpailuvietti. Ilmeisesti sitä joko on tai sitte ei. Ehkä siihen voi kasvaa ja olen minä siihen kasvanutkin. Kisaillut vanhempieni kanssa kerho-ja hoitomatkojen taivaltamisesta.. Ala-asteella sain palautetta että liikunnan numeron 9 ja 10 välissä oli minun liiallinen kilpailuhenkisyys. Se oli ehkä liian suuri pala pureksittavaksi noin 12-vuotiaan liikuntaa rakastavan tytön maailmaan. (koska minä en ymmärtänyt oikein mitä sillä tarkoitettiin ja mikä siinä oli pahaa.)

    Myöhemmin olen huomannut nauttivani kilpailemisesta ja kilpailun kaltaisista harjoituksista. Minusta on ihanaa liikkua niin, että se tuntuu. Kaikenlaisissa peli- ja joukkuelajeissa on ehkä luonnollisempaakin paahtaa syke tapissa ja yrittää kaikkensa voiton eteen reilulla meiningillä kuitenkin. Olen harrastanut monia lajeja, harjoitellut lähes päivittäin, rakastanut harjoittelemista, harjoitellut ja kilpaillut joukkueessa, ryhmissä, yksilönä. Ollut valmennettavana ja valmentajana, ohjaajana jne. Kilpaileminen on minulle osa luontoani. Kilpailu ei tarkoita halua olla paras vaan mahdollisuutta osallistua ja haastaa itsensä sen päiväisellä kunnolla.

    Ei tarvitse olla voittaja tai haluta olla voittaja tykätäkseen kilpailuista. Ei tarvitse olla urheilija tykätäkseen kilpailuista, sen voi todistaa kaikki Olympilaisia seuranneet ja yleensäkin kaikki penkkiurheilijat. Citius, altius, fortius! Mikä heitä urheilulajeissa kiinnostaa? Pelkkä voittamisen tunnekin turruttaa, on mukavaa kun saa tuntea vaihtelevia tunteita. Esimerkiksi miesten pesäpallossa Sotkamon Jymyn jatkuva ylivoima muita joukkueita vastaan alkoi olla omasta mielestäni hieman tylsää seurattavaa. =)

    Oli pakko avata hieman tätä kilpailuhenkisyyttä, kun niin moni liittää sen monesti negatiiviseksi ominaisuudeksi. Uskon, että jokaisesta ominaisuudesta löytyy hyvät ja huonot puolet. Sitten on vielä eri asia, miten ja mihin ominaisuuksiani käytät.. =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan mahtavaa Marika! Ensinnäkin hurjan iso kiitos kommentistasi ja ajatuksistasi. Kiitos, että kirjoitit tuosta kilpailuvietistä ja kilpailuhenkisyydestä - olet aivan oikeassa siinä, että se on ainakin yksi ero, joka meidät erottaa. Mielestäni kilpailuhenkisyys ei ole negatiivinen ominaisuus, missään nimessä. Sehän antaa usein myös juuri lisäenergiaa ja taitoa tehdä asiat 100%.lla tavalla. Halua antaa kaikkensa tietyn asian eteen ja se taatusti on yksi asia, mikä pitää myös useissa tilanteissa motivaatiota yllä. Toki se voi kääntyä myös itseään vastaan, mikäli haluaa olla aina parass ja on liian armoton itseään kohtaan. Mutta tässä kommentistasi toit selkeästi esiin positiivisia asioita kilpailuhenkisyydestä!

      Poista
  11. Osa 2/2

    Sitten Sadun pohdintojen yhteneväisyyksiin ja erilaisuuksiin:

    Satu:
    "Ei ole vielä tullut muuta lajia vastaan, mikä saisi sellaisen hyvänolontunteen, mitä minä juostessa saan."
    M: Olen niin samaa mieltä. Tosin minun hyvänolon tunteeni on sitä suurempi, mitä korkeammalla sykkeellä liikutaan. Kun en kykene puhumaan kuin sanoittain, ollaan minun parhaalla alueella.

    Satu:
    "Sitä haluaa aina vähän enemmän, vähän lisää. Voi olla että ennätyksen juostuaan, olisi jo seuraava mieli - pääsisikö vielä kovempaa ja kovempaa. Menisikö joskus se nautinto, jota nyt koen. "
    M: Juuri niin. Mutta itse menen askel ja tavoite kerrallaan, niin kuin elämässä yleensä. Olen muutenkin numeerinen ja matemaattinen ihminen eli pidän siitä, että asiat voidaan mitata, merkitä, taulukoida, havainnollistaa jne. Siksi tavoitteet, mittaaminen ja kilpaileminen ovat minun juttuni!

    Satu:
    "Mutta erityisesti pelkään sitä, etten osaisikaan olla tyytyväinen siihen mikä olen juuri nyt, vaan mieleni haahuilisi koko ajan jossain muualla kuin tässä hetkessä. "
    M: Minä olen varmaan joskus miettinyt tuotakin, mutta oppinut ymmärtämään että onnellisuus ei ole päämäärä vaan matka sinne, eli jokainen askel matkalla päämäärääsi.

    Satu:
    "Olen ehkä tosi outo, mutta en ole koskaan saanut draivia toisista ihmisistä tai numerolapuista rinnassa. Nautin yksinäisyydestä. Nautin siitä, että saan juosta yksin hiljaisuudessa, koska se on minun oma hetkeni."
    M: HEh. MInulla taitaa olla ihan päinvastaiset tunnelmat. Mitä enemmän ihmisiä, sen hienompaa. Ja en ole tainut koskaan onnistua juoksemaan pienillä sykkeillä numerolappu rinnassa - kilpailuvietti iskee samalla hetkellä - kaikki tai ei mitään!

    Satu:
    "Ehkä olen enemmän pitkän matkan juoksija, joka tykkää juosta enemmän pitkään kuin kovaa."
    M: Hihii.. Minulla taas päinvastoin. Mitä lyhyempi matka, sen parempi. Itse haluisin kehittää nopeutta ja vauhtikestävyyttä juoksussani niin kauan kuin mahdollista ja kun se ei ole enää mahdollista niin alkaisin kasvattamaan matkoja..

    Satu:
    "Se antaa myös uskallusta haastaa itseään pidemmille matkoille, haastavimpiin maastoihin ja se myös kehittää huomaamatta."
    M: Nämäkin ovat tavoitteita, mutta ei numeerisia enemmänkin kokemuspohjaisia mutta kovempia tavoitteita kuitenkin.. itsensä haastamista.. =) Minä innostun numeroista, kun tiedän että matka on pidempi ja korkeuserot suuremmat.. =)Citius, altius, fortius...

    Satu:
    "Ja parasta kaikessa, olen nauttinut oikeasti joka juoksuaskeleesta, jopa niinkin paljon, että Kolilla se juoksun tuoma hyvä olo sai minut itkemään."
    M: Kyllä minäkin olen nauttinut juoksussani jokaisesta (kivuttomasta) askeleesta ja kaikesta mahtavasta mitä juoksu on elämääni tuonut. =)

    Satu:
    "Terveys, hyvä kunto, vahvat jalat on isoja kiitosaiheita, joiden merkitystä ei tulisi vähätellä. Terveys kun ei koskaan ole itsestäänselvyys. "
    M: Täysin samaa mieltä! Jalkavaivat ovat opettaneet minut arvostamaan terveyttäni ja huolehtimaan itsestäni paremmin. Olen opetellut löytämään hyvää oloa myös matalatempoisesta liikunnasta ja löytänyt tuon Sadun mainitseman itsensä haastamisen. Jos en kilpaile, niin nykyään haastan itseäni kokeilemaan ja kohtamaan uusia ja minulle outoja, ehkä epämiellyttäviä ja vaikeita asioita liikunnan parissakin. Siitä tulee myös yllättävän mahtavia tunnekokemuksia.

    Kiitos ajatuksia herättäneestä postauksesta. =) Ja anteeksi vuodatukseni. Tästä olisi saanut ihan oman postauksen ja ehkä saakin.. =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 Kiitos Marika tästäkin, on todella ihana huomata että tekstiäni luetaan oikeasti ajatuksen kanssa ja se on saanut pohtimaan. Kommentoin vielä itsekin ajatuksiasi.

      Kohta 1. Ihanaa sä oot maksimisykemenijä - itse olen dieselkone ja siksi korkeasykkeiset treenit on tosiaan epämukavuusalueettani ;)

      Kohta 2. Hieno kuulla, että uudet tavoitteet on sinulle positiivisia seikkoja, joita kohti menet positiivisella mielellä, etkä koe niitä rasitteena.

      Kohta 3. Olen aivan samaa mieltä, että onnellisuus on matka päämäärää kohden, mutta myös nauttimista tästä hetkestä.

      Kohta 4. Haha, minun pitää ehkä opetella vielä tätä kilpailemista. Mitä pienempi tapahtuma, eikä ihmisiä näköpiirissä, sen parempi. ;) Mutta ehkä mä opin vielä nauttimaan runsaastakin joukosta.

      Kohta 5. Kyllä, ehdottomasti - mainitsemani asiat ovat tavoitteita ja haaveita, enkä sitä sano ettenkö tavoittelisi asioita tulevaisuuteen.

      Kohta 6.

      KOhta 7. Terveys ennenkaikkea - kroppaa armollisesti kuunnellen ja ilon lähteitä löytäen.

      Ja KIITOS VIELÄ Marika jakamistasi ajatuksistasi, blogi on ehdottomasti juuri tätä varten, että saamme jakaa ajatuksiamme puolin jos toisin.

      Oikeastaan tämä sinun ja kaikkien muidenkin kommentit saivat kiteyttämään minunkin päässäni muutamat ajatukset tavoitteellisuudesta. En missään nimessä pidä tavoitteita huonona asiana, enkä tällä tekstillä tarkoittanutkaan että oma tapani ja suhtautumiseni juoksuun on jotenkin parempi, kuin niiden jotka asettavast selkeästi esimerkiksi aikatavoitteita. Mutta halusin vain tuoda oman esimerkin siitä, että vaikka ei juoksekaan niin tavoitteellisesti ja ohjelmaa noudattaen, voi silti kehittyä. Toisekseen elämäntilanteeni tällä hetkellä olisi sellainen, jossa pystyisin noudattamaan tiettyä tarkkaakin ohjelmaa, jotta tulisin vielä nopeammaksi.. mutta koska en koe sitä positiivisena haasteena, en halua asettaa itselleni sellaista tavoitteita vaan nauttia tästä hetkestä.

      Mutta kuten useassakin kommentissa tullut ilmi, on tärkeää että kukin tavallaan ja tärkeintä, että juokseminen tai mikä tahansa harrastus antaa enemmän kuin se ottaa. <3

      Oikein ihanaa elokuun loppua!

      Poista
  12. Kiitos Satu! Minä tiedän, mitä ja miten ajattelet. Kerroit itsestäsi ja motivaatiostasi. Ja kuten Candykin edellä kirjoitti, että juokseminen on mahtava harrastus, koska tästä saa yllättävänkin monella tavalla itselleen harrastukseen erilaisissa elämäntilanteissa. Mutta vaikka me tiedämme ja arvostamme jokaisen omaa tietä kulkea ja harrastaa harrastustaan, kaikki eivät sitä tiedä ja ymmärrä. Siksi otit esille aivan mahtavan aiheen!! Jokaisen kuuluu saada tehdä asioita niin, että hänelle tulee hyvä olo. Me kumpikin taidetaan olla oikealla tiellä omissa jutuissamme. Lisäksi, kiitos Satu! Olen oppinut blogisi myötä nauttimaan myös erilaisista aistikokemuksista ja hienoista hetkistä liikkuen ilman mittaamista tai tuloksia. Olen keskittynyt liikkumisen ja ympäröivän luonnon muodostamiin mahtaviin elämyksiin ja niiden synnyttämiin tunnetiloihin. Kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apua, tässähän menee ihan sanattomaksi. Kiitos Marika! <3

      Poista
  13. Kiva blogi, olipas kiva kun tämän löysin. Mielenkiintoinen postaus, joka sai vähän pohtimaan omaakin tilannetta.

    Olen juossut nyt kolmisen vuotta. Alkuun harrastus oli TODELLA tavoitteellista, sillä huomasin kehittyväni ihan älyttömän nopeasti ja olihan se mukava nauttia harjoittelun tuomista hedelmistä. Aika pian kuitenkin huomasin, että juoksu on minulle ennenkaikkea omaa aikaa, mahdollisuus keskittyä vain omiin ajatuksiin, etsiä uusia luonteenpiirteitä itsestään ja viedä itseään myös kohti omia rajoja. Suurperheen äitinä juoksu antaa minulle myös hyvän "pakokeinon" hektisestä arjesta ja nautinkin eniten pitkistä lenkeistä, jolloin ei tarvitse ajatella mitään muuta kuin laittaa vain tossua toisen eteen. Ja tuollaiset kuvailemasi pitkät metsälenkit YKSIN ovat kyllä mahtavia! Mutta kaiken kaikkiaan olen kyllä nykyään harrastukseni kanssa onnellisempi kuin kaksi vuotta sitten, jolloin ajattelin vain seuraavaa kisaa ja sitä, miten saisin aikaani parannettua. Juoksusta on tullut rentoa ja nautinnollista eikä minulla ole paniikkia tai huonoa omaatuntoa, jos joku treeni jää väliin tai kilometrejä kertyykin vähemmän kuin suunniteltu.

    Mutta kuten moni muukin on jo tainnut sanoa, minusta harrastuksessa tärkeintä on se, että jokainen tekee sitä siksi, että siitä tulee hyvä olo. Joku toinen saa sen tavoitteellisuudesta, joku toinen siitä juoksemisesta itsestään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kuinka mukavaa, että löysit blogiini ja iso kiitos kommentistasi! Oli mukava lukea myös sinun ajatuksiasi juoksuharrastuksesta. Ja oi että, mitä elämyksiä sulla onkaan ollut viime vuosina (kurkkasin blogiisi)! Pitääpä mennä vielä paremmin tutustumaan ja lueskelemaan. Mutta juurikin näin, kuten monesti jo sanottu. Tärkeintä että juoksu antaa enemmän kuin se ottaa, oli se sitten tavoitteellista taikka ei. :)

      Poista