Alppimentorien matkassa: Polkujuoksuvaellus Italian Alpeilla

Kun tulee kotiin viikon alppireissun jälkeen huikaisevista maisemista, voisi kuvitella olevansa täynnä intoa kirjoittaa kokemuksista ja elämyksistä. 

Voisi kirjoittaa, kuinka sujui viikko Italian Alpeilla, Aostan laaksossa, Monte Rosan vuoristoalueella. Kertoa alppimentorien järjestämästä opastetusta juoksuvaelluksesta, jossa kuljetaan 140 kilometriä, vuorelta toiselle. Kuvailla toisilleen entuudestaan miltei tuntemattomia kuuden naisen porukkaa, jotka kulkivat kokeneen vuorikonkarin, alppimentori Jannen opastamana. Kertoa säästä, joka oli aivan ihastuttava: sopivan raikas liikkumiseen, mutta kuitenkin niin lämmin että pärjäsi shortseilla. Kirjoittaa yöpymispaikoista, jotka vaihtelivat hulppeista hotelleista karuisiin ja pelkistettyihin vuoristomajoihin, joissa wc oli reikä lattiassa, ja seitsemän ihmistä nukkui kerrossängyissä kylki kyljessä. Kertoa tarvittavista varusteista, jotka kulkivat mukana noin kymmenen litran juoksurepuissa. Kuvailla huikaisevia maisemia, upeita jäätiköitä, vehreitä niittyjä, karuja kivikoita, kauniita kukkia, kivisiä polkuja ja pehmeää alppipolkua.

Ja kaikki tämä, olisi täyttä tottakin.

Reissuun kiteytyy kuitenkin paljon tunteita ja mietteitä, joihin pääsee kiinni uppoutuessa omiin ajatuksiin. Jäisi jotain kertomatta, jos kertoisi vain "perusasioita". Koska usein kyseessä on niin paljon enemmän.

Vasta nyt tuntuu siltä, että kykenen sanoittamaan ajatuksiani kuukauden takaiselta Italian reissultani.

Voisi luulla, että tällaisilla reissuilla fyysinen puoli on haastavin osuus. Lopulta kuitenkin mielen tilalla, psyykkisella vahvuudella on erittäin iso rooli. Miten selviytyä odottamattomista tilanteista, energiavajeista, olosuhteista - ja mikä haastavinta, omista ajatuksista. Niistä aion kertoa lisää. 

Merkittävin mielen taistelu oli minulle sen sietäminen, etten useinkaan pysynyt samassa tahdissa porukan mukana. En halunnut puristaa, vaan edetä omaa hyvältä tuntuvaa vauhtia. MInua ei hapottanut, eikä mitenkään erityisesti hengästyttänyt. Mutta askellus kuitenkin oli hitaampaa ja joskus tuntui, että piti pysähtyä hengittelemään. Tiesin kyllä jo etukäteen, että olen lähdössä kovan porukan matkaan ja olin edeltä tähän jo henkisesti valmistautunut. Mutta siitä huolimatta löysin toisena päivänä itseni sitä murehtimasta. Muistan yhä sen rinteen, jossa kuljin yksikseni sättien itseäni ja sitä, että oma askellukseni on hitaampi kuin toisten. Minua ärsytti se, että mieleni täyttyi negatiivisista ajatuksista. Kävin itseni kanssa keskustelua siitä, etten suostu kuuntelmaan moisia syytöksiä, sillä tämä on minun matkani, ei muiden. En saa siitä tippaakaan lisäenergiaa, että vertaan itseäni muihin. Päinvastoin, ne ajatukset kuluttavat ja vetävät mieltä matalaksi. Katselin maisemia ja sanoin itselleni, etten suostu enää kuuntelemaan moisia turhuuksia. Kuljen omaa tahtiani, koska sillä pääsen perille. Piste. Yhtäkkiä tunsin kuin taakan lähteneen ja kiitollisuden valtaavan. Tunsin olevani niin voittaja kuin sain nujerrettua ne ikävät fiilikset ja keskityin omaan matkaani. Pystyin iloitsemaan matkasta ja olemaan läsnä luonnon lumossa. Hyväksyin kehoni rajallisuuden ja sen vauhdin, millä minä etenin. Aina on porukoissa se, joka on viimeinen. Tällä kertaa se olin minä. Ja lopulta, miten hyvää tämä asetelma tekikään. Joutui kohtaamaan ikäviä tunteita ja ajatuksia, jotka lopulta onnistuin kääntämään vahvuudeksi. Etenin omaa kehoa kunnioittaen, rajallisuudet hyväksyen.  Kyseessä oli minun matkani.

 Toinen psyykkisen puolen koitos tuli yhtenä päivänä energiavajeesta. Suunnitelmissa oli, että päivittäin pysähdymme lounaalle. Yhtenä päivänä meidän reitin varrella ei ollutkaan lounaspaikkaa, johon en ollut osannut varautua. Tämä tuli hieman yllätyksenä, eikä matkassani ollut riittävästi energiaa. Aamupalan ja yhden suklaapatukan voimin ei edetty koko päivää. Energiatankit kuluivat loppuun, ja viimeinen etappi oli haastavaa. Piti nousta vielä viimeinen nousu majalle, eikä se ollut mikä tahansa mäki vaan tuhat nousumetriä.. Minulle tuli rinteessä todella huono olo, heikotus ja pää tuntui oudolta. Eteneminen hidastui toden teolla. Kirjaimellisesti etenin askel kerrallaan rinnettä ylös. Harmitti, etten ollut varautunut riittävällä energialla tai nesteytyksellä, ja olin saattanut itseni tähän tilaan. Tiesin varsin hyvin, että toisenlaisilla valinnoilla olisin paremmassa voinnissa juuri nyt. Tärkeintä oli kuitenkin keskittyä siihen hetkeen, ja positiiviseen suhtautumiseen. Jollain ihmeen tavalla sain psyykattua itseni positiiviseen etenemiseen. Tässä auttoi myös Janne, joka kulki kanssani. Ei hoputtanut vaan tsemppasi. Kuulemma jossain hurjissa vuorijuoksuissa eteneminen on samankaltaista huoltoa odotellessa. Pysähdyin katselemaan välillä maisemia. Tämä nousu tuntui todella ikuisuudelta, mutta niin se vain lopulta taittui. 

Niin se vaan hymy irtosi, vaikka energiat nolla :)

 

Kun pääsin majalle, purskahdin hetkeksi itkuun siksi, että olin saattanut kropan tähän tilaan. Nesteytyksellä ja riittävällä energian syömisellä olisin tämän voinut välttää, ainakin joltain osin. Minulle iski myös kova horkka, enkä pystynyt syömään yhtään mitään. Ihanat juoksukaverit toi minulle sipsiä ja vettä, ja menin hetkeksi makoilemaan peiton alle. Minua harmitti kovasti, sillä tottakai pelkäsin että mitä tästä seuraa tuleviin päiviin. Koetin syödä jotain, mutta juuri mitään en pystynyt. Hieman keiton lientä ja pakko oli vain mennä pitkälleen. Siinä tovin makoillessa tiesin, että minun on vain pakotettava itseni ainakin juomaan lisää. Minulla oli mukana elektrolyyttiliuosta, jota siemailin ja lisäksi vuoristomajan väki lämmitti minulle vielä keittoa. Tunsin, että oloni alkoi vähän korjaantua. Siinä 3000 metrin korkeudessa kuutamoa ihastellessa ajattelin, että ehkä tämäkin koettelemus kääntyisi vielä voimavaramuistoksi. Ja niin se tekikin. Aamulla heräsin parempivointisena ja pystyin syömään runsaan aamiaisen. Mikä kiitollisuus!

Muutoin reissu sujui ongelmitta, eikä energiavajarit enää tuntuneet muina päivinä. Niin niistä vaikeuksista selvitään! Toisinaan päivät oli pitkiä, mutta joinakin päivinä olisi vielä kyllä virtaa jatkaa pidempäänkin. Kokonaisuutena upea ja opettavainen reissu, ja maisemat oli häkellyttävän kauniit. Yhteiset hetket muun porukan kanssa oli myös antoisia. Porukassa oli upeita tyyppejä ja ihastuttavia persoonia. Hymyä, huumoria ja naurua riitti. Kiitos vain teille likat ja Janne! Oli myös huikeaa päästä kuulemaan tarinoita Jannen vuorijuoksuilta ja siitä mistä heidän innostuksensa on lähtenyt. Hauskaa oli myös kuulla että vaarojen ultramaraton on startannut Jannen ja hänen kaverinsa ideasta. Hän kysyi järjestäjältä "Otatteko aikaa, jos juoksen matkan kahdesti?" Parhaimmat muistot syntyvät hulluimmista ideoista, sanotaan.

Viime vuoden Mont Blancin kierrokseen verrattuna mielestäni maasto oli vaikeakulkuisempaa, eli kivisempää. Jäin hieman kaipaamaan pehmeitä alppipolkuja, joissa todella pystyisi vain rallattelemaan. Kenkävalintani osoittautui tälle reissulle vääräksi. Kiviseen maastoon olisi soveltunut paremmin jotkut muut kuin Salomonin pehmeät polkujuoksutossut. Tekninen alamäkijuoksu on heikkouteni, eikä liukkaat kengät lainkaan helpottaneet sitä. Mutta niinpä niilläkin vain tallattiin  kaikki polut. Muutoin varusteet osuivat kohdilleen, eikä mitään turhaa tullut tälläkään kertaa kannettua mukanaan.  Kaikki tarvittava mahtui 12 litran salomonin juoksuliiviin. 

Vuorien viettelys on edelleen valloittavaa - ja tässä reissussa oli ripaus askeettisuutta ja myös ylellisyyttä. Kaikkinensa upea vaellus!  

Uskon palaavani vielä Italian alppipoluille, sillä vuoret viettelevät. Näissä maisemissa sielu lepää. Nyt kuitenkin ensin tankataan rautaa, sillä selvisi että kärsin pahasta raudanpuuteanemiasta. Miten ihmeellinen ja viisas keho, joka kehoitti minua välillä vuoren rinteellä hengittelemään. Tämä oli minulle myös osoitus siitä, miten tärkeää kuunnella omaa kehoaan, sillä sen signaalit on viisaita kertomaan millaisella askeleella meidän tulee edetä. <3 

Loppuun vielä speksit reissusta, lento Milanoon josta bussilla vuoristokylään. Sieltä iltalenkille läheiselle huipulle, Monte Zerbionille 2722 m korkeuteen. 9km/830m+. Lenkin päätteeksi poreisiin ja saunaan. Harvoin sitä istuu saunassa, josta näkyy vuorinäkymä :)   

Toisena päivänä alppistartilla uudelleen Monte Zerbionille ihailemaan auringonnousua, josta jatkoimme sitten matkaa aamupalan jälkeen kohti korkeuksia. Eka kolmetonninen, 29km, 2650+. 

Kolmantena päivänä nousu Gran Somettalle (3116m), josta alamäkirallattelua alppiniityillä, ja lopuksi nousu aostanlaakson vanhimmalle vuoristomajalle kolmeen tonniin. 32km, 2550m+. 

Neljäntenä päivänä jäätiköiden ihailua ja pitkiä alamäkiä, 25km, 1550m+ 

Viidentenä päivänä huiputimme useamman kolmetonnisen huipun, lopulta saapuen yöksi 3500metrin vuoristomajalle. 15km, 1600m+.

Viimeisenä, kuudentena päivänä juoksimme korkealta jäätiköiltä alas laaksoon. Yövyimme upeassa hotellissa ja nautittiin porukalla usean ruokalajin illallinen. Parhautta. 30km, 1400m+.

Kiitos vielä meidän porukalle ja alppimentori-Jannelle yhteisistä hetkistä ja upeista elämyksistä! 

Uskalletaan tehdä unelmista totta!  

Osa tämän postauksen kuvista alppimentori-Jannen ottamia, lisää kuvia reissusta löydät täältä.

Ps. Viime vuonna kiersin Mont Blancin ystäväni kanssa, jutun siltä reissulta pääset lukemaan täältä:
Polkujuoksuvaellus: Tour Du Mont Blanc