Ultramatkalle seinä vastaan

Kuten insta-storieen kirjoitin.

"Nyt oli vaikea viikonloppu. Olisi turha valehdella, jos sanoisin että juoksemattomuus ei tunnu missään.  Kyllä tuntuu. Itketti. Mutta kuten siskon tytöt sanoi "kyllä pipit paranee".  

Tää on osa matkaa." 

  

Nilkkaoireilut ovat siis jatkuneet ja olen tehnyt päätöksen, että oli syynä mikä tahansa, jää Karhunkierros 80 km varmasti tänä vuonna väliin. Lähempänä katsotaan, juoksenko mitään vai myynkö osallistumiseni kokonaan pois. Rehellisesti itse kisaosallistumisesta luopuminen ei tunnu sinänsä miltään, mutta se huoli siitä, mikä jalassa on, kyllä tuntuu.  Nilkan oireilu ja turvottelu on jälleen pahentunut, joten jotain on vialla. Tällä viikolla tutkimuksiin. 

Miten mielelläni kertoisin jostain muustakin, mutta juoksuendorfiini-ilottelua ei ole nyt luvassa, ei endorfiinihuurua. Harmaata on.

Tällaiset hetket pysäyttää miettimään omaakin asennetta. Sallin itselleni tunteet, ikävän ja pettymyksen, enkä halua niitä sivuuttaa. Tavallaan tuntuu tyhmältä itkeä tätä asiaa, kun tietää että isossa kuvassa kaikki asiat on hyvin. Mutta toisaalta sallin itselleni luvan tuntea. Ei tarvitse olla ylireipas, vaikka toki tärkeää asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin. 

Olen myös hämmentynyt kaikesta tsempistä ja tuesta, mitä olen saanut. Olen myös miettinyt, että tältäkö se tuntuu, kun minäkin olen toisia tsempannut. Saa nähdä sen hyvän ja sen merkityksen, itsekin.

On helppo olla onnellinen silloin, kun kaikki on hyvin. Mutta nämä hetket pysäyttää miettimään myös uudelleen asiota ja syvällisiäkin pohdintoja siitä, mikä tekee onnelliseksi. Niin monet aktiiviliikkujat jossakin elämänvaiheessa varmasti kokevat kremppoja ja vammautumisia. Ehkä nyt on minun vuoroni, kokea se miltä tämä tuntuu, mitä asiota joutuu työstämään mielessään ja lopulta sen, miten käännän nämä vaikeudet vahvuudeksi. 

Ja lopulta, kuten sanoinkin. Isossa kuvassa, kaikki on enemmän kuin hyvin. <3  Voi olla, että edessä siintää nyt pidempikin juoksu-ja urheilutauko. Tarkennusta tulee oletettavasti tällä viikolla. Mutta tässä hetkessä olen myös vilpittömän kiitollinen ja onnellinen niistä ihanista juoksuelämyksistä, mitä olen saanut tähän mennessä kokea, ja vakaasti uskon että niitä tulee vielä. Mutta tämä on nyt välivaihe, joka on läpikäytävä.. 

Coming back stronger.  

Muistelen tätä hetkeä Kolilla, kun serkun kanssa huudettiin umpimetsään. "Mä olen supernainen." Olen supernainen, en siksi, että menisin läpi kivun ja kärsimyksen. Vaan siksi, että osaan pysähtyä silloin kun pitää ja rohkenen muuttaa suunnitelmaa.  Annan luvan itselleni itkeä, mutta en jää siihen tunteeseen kiinni.

Tänään on nyt. Huominen on huomenna. Tästä hetkestä, haluan löytää kiitoksen.

Ihanaa pääsiäisviikkoa! Ja kiitos teille lukijoillekin tsempistä. Jotenkin sitä ihan häkeltyy niistä ihanista tsemppisanoista. Ei tarvitse tätäkään polkua yksin kulkea. <3